Arkisto: Suomenniemeltä

Toisin kuin kuvitellaan, kriitikko saa kirjailijoilta paljon myönteistä palautetta.

Parhaasta päästä muistan Jarkko Laineen tarjoaman seuran ravintola Uudessa Apteekissa tai Paavo Rintalan kutsun oman juhlaseminaarinsa puhujaksi – ja kutsun vielä kotiin Kirkkonummellekin, jota ei tohtinut ottaa aivan tosissaan. Hyvänä, tai vähintään hyväksyntänä, pidin sitäkin, että Kaiho Niemisen seuraava teos tuli postiluukusta omistuskirjoituksella.

                      Arvostelu ilmestyi Helsingin Sanomissa 1999.

Kaiho Nieminen: Suomenniemeltä. Neljä ja puoli epookkia Jaakko Karjalaisen Suomen historiasta. WSOY 1999.

Suomenniemeltä on tyylikäs, kunnianhimoinen historiallinen romaani, jonka päätelmissä pienen ihmisen vaikutusmahdollisuuksista tai virallisten fraasien uskottavuudesta ei ole sinänsä mitään uutta. Lause lauseelta arvioituna se on kuitenkin tapaus tekijänsä pitkässä tuotannossa.

Kaiho Niemisen kerronta ei etene lyhyen toteamisen saattelemana, kuten kansallisen palkintoproosan vallitseva tyyli edellyttäisi. Ainoastaan suuret linjat kuitataan sanapistolla: ”Kaikkea tapahtui, pitäjä eli”, Nieminen kirjoittaa, kun vuosi 1918 on takana ja terrori laantunut.

Pieniä ja henkilökohtaisia asioita kuvaavat lauseet ovat sen sijaan rikkaita yleiskielen ja savon sekoitelmia. Reki ”niuskuu” penkereessä, pusseja ”tellätään” kyytiin ja piika ”nujuuttelee” rengin vieressä kun ”aamunkahju” virittää päivän. Pastissin eli historiallisen tyylijäljitelmän vivahde tuntuu, mutta se ei jätä sellaista harjoitetun taidekirjoittamisen jälkimakua, jota Jari Tervo ivaili uusimmassa romaanissaan.

                      Tämä taas johtuu siitä, että yksittäiset kohtaukset antavat tekstille katetta.

                      Niemisen sepittämien ihmisten puheesta erottuu aina henkilöhistoria ja eleeseen kätketty tunnetila, ikään kuin hyvässä näytelmäohjauksessa, jossa dialogilla on muukin tarkoitus kuin välittömän tapahtumisen edistäminen.

Alaotsikon mainitsemat ”neljä ja puoli epookkia Suomen historiasta” alkavat kansalaissodan kynnyksellä. Loiseksi pilkattu heiveröinen huutolaispoika rekrytoidaan taisteluihin, sattumalta valkoisten puolelle.

                      Kilometrien päähän rintaman taakse eksyy harhaluoti, joka tekee Jaakko Karjalaisesta haavoittuneen sankarin. Veriuhrin symboliarvo osoittautuu niin suureksi, että se innoittaa pitäjän väkeä antamaan punaisille kaksin verroin takaisin. Erään joutavan erakon teloittajaksi määrätään vastahakoinen, itkua niellen taipuva mies, joka kantaa häpeäteosta Jaakolle kaunaa lopun ikäänsä.

                      Kohtaukset kansalaissodasta ovat koskettavimpia, mitä kuluvana syksynä on julkaistu. Draaman tasolla ne ovat loistavia, mutta Jaakon ulkopuolisuus suhteessa siihen, missä hän kuitenkin on fyysisesti läsnä, on kirjallisuuteen luutunen ideologiakritiikin perusrefleksi.

                      Kaikkea ”jalostavaa, kohottavaa ja kirkastavaa”, jota kirkkoherran rouva epätoivoisesti etsii resuisesta vapaussoturista, lähestytään yksioikoisen kiellon kautta. Tämä johtaa sattuvaan kirjalliseen ironiaan: ainoa selitys, joka Jaakolle sodan tarkoituksesta annetaan, on nide Välskärin kertomuksia. Mutta se johtaa myös älylliseen vaihtoehdottomuuteen ja pessimismiin, joka on ristiriidassa Niemisen luonnekuvien humaanisuuden kanssa.

                      Kotimaiset nykykirjailijat eivät ylipäänsä lähesty menneisyyden elämää abstraktien ideoiden tai aikalaisten tietoisten toiveiden näkökulmasta. Sellainen tunnistetaan automaattisesti sivistyneistön ja vanhan ajan porvariston haihatteluksi.

                      Koulukirjojen selkeän ja johonkin päämäärän suuntautuneen historian torjunta on tietysti eräs ratkaisu ajan ja menneen tapahtumisen sanelemaan ongelmaan.  Ääriesimerkkinä kannattaa mainita Juha Seppälän Sydänmaa (1994), sukuromaaniksi luonnehdittu teos, josta kuitenkin puuttuu perimyksen ja seuraannon käsitys melkeinpä tyystin.

                      Seppälän aika on aikaa sinänsä, ”häiriötöntä ja rauhoittavaa”. Siihen ei sisälly sukupolvet lävistävää historiaa, josta kirjailija voi ammentaa persoonallisen ymmärryksen ylittäviä arvoja tai muita hengen museokokoelmia. Ajan kulku on kuin ruletti, jossa pelillä ei ole muistia, eikä todennäköisyys voi siksi laskelmoida tulevaa kohtaloa.

                      Ero kansallista lähihistoriaa useasti tilittäneeseen Antti Tuuriin on merkitsevä, mutta ei kaikilta osin niin suuri kuin voisi kuvitella.

                      Vaikka Tuurille se mitä todella tapahtui voi olla ensiarvoisen tärkeää, myös hänen menneisyyskuvistaan käy monin paikoin ilmi tietty kansanomainen välinpitämättömyys tai likinäköisyys - vaikkapa tyyni soutelu järvellä samalla kun korkea-arvoiset diplomaatit viettävät unettomia öitä puntaroidessaan omaa urakehitystään ”muuttuneessa maailmantilanteessa”.

Paikalliseen elämänpiirin juurtunut suhteellisuus ei kenties ole järin sivistynyttä ja tiedostavaa, mutta maailmanhistorian vastavoimana se voi olla sattuvaakin.

                      F.E. Sillanpään esimerkin myötä kirjallisuuteen on kehittynyt suoranainen sisäinen pakko kirjoittaa sana ”kansa” lainausmerkkeihin. Hurskaan kurjuuden isäntien ja torpparien kannalta edes sortokausi ei ollut niin huonoa aikaa kuin kansallista itsenäisyyttä ajavat herrat väittivät. Kohosihan talon karjakanta ”noina vuosina kahdestatoista lypsävästä kahdeksaantoista ja hevostenkin luku lisääntyi kahdella”.

                      Jaakko Karjalainen onkin Toivolan Juhan sukua.

                      Hän tai muut pitäjän pienimmät eivät näytä huomaavan asioita, joita Sirkka Arosalon tärkeä väitös piti vuoden 1918 taustatekijöinä: työväen palkat eivät parantuneet 25 vuoteen, vaikka talous kasvoi kohisten; työläisiltä puuttui sosiaaliturva ja – kunnallisen äänioikeuden puutuessa - poliittisen vaikuttamisen mahdollisuus; maanomistus keskittyi; Suomi menetti länsimarkkinat maailmansodan vuoksi ja itämarkkinat jäivät lokakuun vallankumouksen loukkuun.

                      Yhtä kitsaasti suomenniemeläiset antavat merkkejä Jari Ehrnroothin kuvailemasta koteloituneesta, ”arkaaisesta” vihasta. Puretut kaunat ovat mitättömiä kuin tavanomaisissa suomalaisissa henkirikoksissa. Pinnan alta nousevan demonisen pahan sijaan kyse on ikään kuin normaalien estojen höltymisestä. Sen taas Nieminen kuvaa sotatilan seurauksena eikä syynä.

                      ”Aikansa kutakin”, hän kirjoittaa.

                      Vuosien kuluessa Jaakkokin hieman miehistyy, mutta katoaa yhä enemmän omaan sisäiseen elämäänsä, pois merkityksettömästi toimivasta maailmasta - pois jopa kertojan havainnon ulottuvilta.

Romaanin alun ja lopun solmii yhteen kahdeksatta kymmenettä itsenäisyyspäivää juhliva isänmaa. Se on löytänyt dementoitunen Jaakon seisomaan ministerin rinnalla, yhdessä muiden vielä elossa olevien vapaussoturien kanssa.

                      Kaukaisesti kuuluvasta puheesta erottuu sana ”kunniavelka”, jolla on merkitystä vain meneillään olevan rituaalin, ei Jaakon eletyn elämän kannalta. Se kuuluu siis nykyhetkeen, eikä menneeseen, jonka virallinen puheenparsi peittää yhtä varmasti kuin Jaakko sen unohtaa.

                      Tästä kansallisesta unohduksesta Kaiho Nieminenkin löytää tarvitsemansa verukkeen. Verukkeen  nojalla hänen tai oikeastaan edes lukijan ei tarvitse enää enempiä pähkäillä muistin ja menneisyyden arvioinnin suurten kysymysten parissa: ”Ainoa minkä voi toisille antaa, on muisto siitä, että olihan se ihminen, lihaa ja verta, eikä eläissään asettunut kenellekään tuomariksi.”

                      Tällaista tekstiä selatessa jaksaa sittenkin odottaa niitä todellisia uusia kirjallisia avauksia. Lukeminen, jota on viime aikoina haluttu kuvata mielen virkistämiseksi, älyn kehittämiseksi tai muuksi talouselämän alihankinnaksi, saa vähitellen joutilaisuutta muistuttavan luonnollisen muodon. Suomenniemeltä on kiireetön ja uhoamaton teos.