Arkisto: Alexandre Kojève ja Historian loppu

Kustantajan verkkosivuilta en löytänyt enää mainintaa ranskalaisen filosofi Alexandre Kojèven kirjan Johdatus Hegelin lukemiseen suomennoksesta, mutta kirjakauppias sen yhä tunsi.

Näin lupaa suomennoksen ennakkoilmoitus:

                      Alexandre Kojève (1902-1968) tunnetaan ennen kaikkea vaikutusvaltaisesta Hegel-tulkinnastaan. Kojève esitteli tulkintansa vuosina 1933-1939 pitämillään luennoilla, joille osallistuivat muiden muassa Georges Bataille, Jacques Lacan ja Maurice Merleau-Ponty. Laajan yleisön tulkinta saavutti vasta 1947, kun kirjailija Raymond Queneaun luentomuistiinpanot julkaistiin Kojèven tarkastamana ja täydentämänä kirjana Introduction à la lecture de Hegel. Johdatuksessa Hegelin lukemiseen Kojève käy Hegelin Hengen fenomenologian järjestelmällisesti läpi ja kääntää samalla Hegelin raskaan terminologian kevyemmälle, konkreettisemmalle kielelle. Kojèven kommentaari on välttämätön taustateksti kaikkeen toisen maailmansodan jälkeiseen ranskalaiseen filosofiaan.

                      Ja näin itse filosofi lämmittelee lukijaa teoksen johdannon englanninnoksessa:

                      Hegel’s Logic is not a logic in the common sense of the word, nor a gnoseology, but an ontology or Science of Being, taken as Being. And “the Logic” (das Logische) of the passage we have cited does not mean logical thought considered in itself, but Being (Sein) revealed (correctly) in and by thought or speech (Logos). Therefore, the three “aspects” in question are above all aspects of Being itself: they are ontological, and not logical or gnoseological, categories; and they are certainly not simple artifices of method of investigation or exposition.

                       Tätä olisi siis nyt luvassa liki 500 sivua, mikäli käännöstyöhön lupautuneet eivät ole viime hetkessä paenneet maan alle. Jotain historiallisesti merkittävää, mutta kielellisesti yhtä eriskummallista kuin abstraktein runous. Alkuverryttelyksi ehdotan kirja-arvostelua Kojèven suppeammasta ja huomattavasti helpommin lähestyttävästä kirjoituskokoelmasta. Arvostelun julkaisi Turun Sanomat vuonna 2008, otsikolla ”Filosofi, jota tyrannit kuuntelivat”.

Alexandre Kojève: Historian loppu. Suom. Saara Hacklin & al. Tutkijaliitto 2007.

Kun suurfilosofi Hegel näki Napoleonin ratsastavan ikkunansa alta, hän arveli historian vihdoin päätyneen alkamisestaan juontuvaan loogiseen seuraukseen. Se siis loppui.

                      Lopun jälkeen kaikenlaista yhä sattuisi, ja ihmiset kokisivat koviakin kohtaloita. Sen sijaan historiassa ei mikään enää muuttuisi, sillä itsestään tietoiseksi tullut ihminen on historiallisuutensa ulkopuolella ja muuttumaton.

                      Hegelin ylevin termein tämä tarkoitti suunnilleen sitä, ettei ihminen enää ponnisteluissaan ylitä itseään eikä annettua todellisuutta, koska hänen ”äärellinen tietoisuutensa on lakannut olemasta äärellinen”. Enää se ei tuntisi entisiä hengen rajoja.

                      Ranskalainen Alexandre Kojève, jonka Hegel-luennoista muodostui 1930-luvulla suoranainen seurapiiritapahtuma, ilmaisi saman karkeammin.

                      Hänen mukaansa historian päättymisen havaitsi siitä, että utopiat paremmista maailmoista eivät enää kyenneet kilpailemaan nykyhetken kanssa. Napoleonin universaalin valtiokäsityksen jälkeen politiikasta oli jäljellä talous ja juridiikka. Ja Hegelin filosofian jälkeen ihmistuntemuksesta oli jäljellä esoteerinen rupattelu tai – sen vaihtoehtona – joukko psykologian tai biologian teknisiä ratkaisuja.

                      Maailmannäyttämön mittakaavassa sanottuna: sotia yhä tulisi, mutta ei enää vallankumousta. Jos Kojève olisi nähnyt islamistien itsemurhapommittajat ja terrorismin vastaisen sodan, hän pitäisi niitä vahvistuksena eikä vastaväitteenä.

Kirjoituskokoelmassa Historian loppu, johon Jussi Omaheimon mainion esipuheen lisäksi sisältyy joukko filosofin lyhyempiä lehtikirjoituksia, Kojéve myöntää poikkeavansa Hegelistä vain kerran.

                      Hegel arveli historian päättyneen aivan liian aikaisin, ja Kojève unelmoikin oikeammasta ajoituksesta, jossa hän olisi saanut nähdä ikkunan alla ratsastavan Stalinin.

                      Kärsivällinen lukija löytää useampiakin poikkeamia. Yleensä ne on poimittu Heideggerin fenomenologiasta, ja ilmaistaan kielellä, jota kulttuurihumanistien vihamiehet mieluusti haukkuvat ”postmodernismiksi”: hankalia sisäpiirin sanoja, sardonisia sutkauksia, koukeroisia lauseita ja isoja etukirjaimia milloin missäkin.

                      Kojèven vaikutus tietyn mannermaisen tyylin syntymiseen ei silti ole yhtä kiinnostavaa kuin hänen vaikutuksensa eurooppalaiseen politiikkaan.

Sokea Stalinin ihailu on jo riittävän kummallista, Napoleonia ihaillut Hegel saattoi sentään luetella perusteluinaan todellisia saavutuksia.

Omatekoinen keisari loi Ranskan nykyisen koulujärjestelmän, yliopistot, keskuspankin, rakensi tiet, lennättimen, kanavia, satamia, markkinapaikkoja, sairaaloita, lastenkoteja, Louvren, määräsi joukkorokotukset. Lisäksi hän lakkautti myös maaorjuuden, suunnitteli Suezin kanavaa ja toteutti yhtenäistä valuuttaa Eurooppaan. Stalin tuhosi Venäjän kansantalouden ja loi Gulagin.

Vielä kummallisempaa on, ettei Kojèvea ole ainoastaan aihetta epäillä KGB:n agentiksi. Lisäksi hänet on syytä nimetä Ranskan valtionvarainministeriön tärkeimmäksi virkamieheksi, Omaheimo muistuttaa.

Kojéven virkatöinä syntyivät monet kansainvälisen kaupan sopimukset, joista seurasi nykyisten ydinvaltioiden johtama unioni.

Tämän oudon kaksoisroolin mahdollisti filosofin suurin erehdys. Hän uskoi olevansa kommunisti, vaikka osuvampi termi olisi uusliberaali.

                      Monen maailmantalouden kriitikon mielestä kyse onkin sävyerosta, ja siksi virhe jää vähäiseksi.

                      Omaheimon esipuhe tekee tämän yhteyden mainitsemalla republikaanien aivoriihissä vaikuttaneen Francis Fukuyaman. Hän ”käytti Kojèvea kylmästä sodasta voittajana selvinneen uusliberalistisen elämänmuodon takuumiehenä.”

                      Konstikkaammin mutta syvemmin se ilmenee Kojèven omassa kirjoituksessa, jossa hän yhtyy Leo Straussin ”loisteliaaseen ja intohimoiseen” tulkintaan filosofin ja tyrannin suhteesta antiikin filosofiassa.

                      Vaikka Euroopassa presidentti Bushia haukutaan aina tyhmyydestä, Amerikassa on myös toinen arvostelun linja, joka ilkkuu kokeneiden Washingtonin neuvonantajien vaihtamista yliopistojen teoriaherroihin. Tälle ”kosher-politiikan kabbalalle” Strauss on melkein pyhimys, tai selitys sille, miksi esimerkiksi Bushin kabinetissa ja maailmanpankin johdossa pyörähtänyt Paul Wolfowitz yritti vuonna 1968 taltuttaa muiden opiskelijoiden mellakointia jakamalla heille kopioita Platonin Valtiosta.

Straussille Ksenofonin ”tyranni” ei suinkaan ollut pakkoa käyttävä diktaattori vaan yleistä hyväksyntää kaikkien liehakoinnilla tavoitteleva yksinvaltias. Tämä vastaa myös modernin pessimististä kuvaa demokratian tilasta, johon Strauss ja Kojève eivät vastaa kansanvalistuksella vaan asiantuntijavallalla.

Virkaurallaan Kojève oli myös itse se abstraktit kokonaisuudet hallinnut filosofi, joka kuiskutti järkeä pieniin konkreettisiin asioihin keskittyvän ja kansansuosiosta riippuvaisen hallitsijan korvaan.

Useimpien käsitys yhteiskunnan hyvästä ja oikeudenmukaisuudesta on tietysti hieman toinen kuin Kojèvella. Mutta ehkä juuri siksi Historian lopun selkokielisempien osien lukeminen voi auttaa ymmärtämään missä nyt oikein mennään.