Epämiellyttävyydestä

On kirjailijoita, joista yleisiin mielipiteisiin skeptisesti suhtautuvan tai yksinkertaisesti avaramielisen sivistyneistön tulisi kiinnostua juuri heidän epämiellyttävyytensä vuoksi. Mutta mitä omaperäistä on epämiellyttävyydessä? Olen tavannut sellaisia ihmisiä useita.

E. M. Ciorania (1911-1995) voisi kutsua 1900-luvun kulttuurihistorian kolmanneksi romanialaiseksi.

                      Bukarestissa Cioran opiskeli filosofiaa yhdessä Eugene Ionescon ja Mircea Eliaden kanssa. Jokainen heistä teki elämäntyönsä syntymämaan ulkopuolella. Toinen yhdistävä tekijä on synkeä suhtautuminen ihmiskuntaan.

                      Ionesco kuvasi absurdeissa näytelmissä kielen merkityksettömyyttä ja laumaihmisen sielua. Eliade oli natsi-Saksaa ihannoinut antisemitisti, joka sodan jälkeen muutti Yhdysvaltoihin, väärensi menneisyytensä sepitteellisellä elämäkerralla ja palkittiin ansioistaan antropologisen tutkimuksen ja humanismin edistäjänä.

                      Cioran esitteli omaa pessimismiään kulttimainetta nauttivissa aforismikokoelmissa. Katkeruuden syllogismeissa (1952) hän kirjoittaa:

”Historiaa on mahdoton puolustaa. Sen suhteen on reagoitava kyynikon joustamattomalla tahdottomuudella; tai muuten pitää siirtyä syrjään kaikesta, kulkea kapinallisten, murhaajien ja uskovaisten joukossa.”

Tarkoittaako Cioran sitä, ettei hän voi puolustella Romanian äärioikeistolaisen Rautakaartin avustuksella saamaansa stipendimatkaa Berliiniin, jonka aikana hän kirjoitti useita natseille myötämielisiä artikkeleita? Vai sitä, että hänen asenteitaan niin nuorena kuin vanhempanakin tulisi tarkastella kapinana, joka kohdistuu ihmisluonnon liialliseen kaunisteluun ja ympärillä rehottavan rappion sokeaan kieltämiseen?

Vastausta voi vain arvailla, mutta toisinaan tuntuu, että Cioranin filosofinen pyrkimys ”herjata maailmaa ja Jumalaa” pyrkii vain kääntämään huomion pois hänen omista valinnoistaan

Itsekritiikin sijaan Cioran turvautui huokeampaan vaihtoehtoon, itseivaan. ”Vapaus on terveiden saivartelua”, hän ilakoi kroonisella masennuksellaan, ja määrittelee sen jälkeen melankolian laiskojen alpinismiksi: ”Kiipeämme vuoteestamme kaikille huipuille ja uneksimme kaikkien kuilujen partailla.”

Ei ihme, että moni on pitänyt häntä teeskentelijänä – tai että omissa moraalisissa valinnoissaan rypenyttä saksalaista kirjailijaa Peter Handkea suorastaan etoi muusta kirjallisuudesta kierrätetty kuolemanrakkaus ja itsemurhatematiikka.