Syyskuussa 1991 Bosnia seurasi muiden entisen Jugoslavian maakuntien,
Kroatian ja Slovenian esimerkkiä, ja ilmoitti järjestävänsä itsenäisyydestä
kansanäänestyksen. Tarkoituksena oli välttyä diktaattori Titon vallan
raunioille kaavaillulta Suur-Serbialta.
13. lokakuuta Serbian tasavallan tuleva presidentti Radovan Karadžić ennakoi Bosnian ja Bosnian
muslimien tulevaisuuden seuraavaan tapaan:
”Vain muutaman päivän kuluttua
Sarajevo on hävitetty ja 500 000 makaa kuolleena, yhden kuukauden
kuluttua muslimit on hävitetty Bosniasta ja Herzegovinasta.”
Tulkintoja Bosnian sodan alkamispäivästä on useita. Eräs on tämä. Tasan 20 vuotta sitten, 5.4.1992, suunnitelman
toteutus alkoi tuntemattoman serbi-ampujan luodeista. Uhrit olivat nimeltään Suada Dilberović ja Olga Sučić,
ja he osallistuivat rauhanomaiseen marssiin sotaa vastaan lähellä
serbinationalistisen puolueen päämajaa.
Suunnitelma eteni
siten, että Slobodan Miloševićin johtamat serbinationalistit alkoivat tulittaa
Sarajevon kaupunkia, varustuksenaan noin 200 tankkia ja 100 kranaatinheitintä. Puolustavilla
Bosnian hallituksen joukoilla aseistus oli vaatimattomampi, mutta miesvahvuus
suurempi, joten hyökkääjä päätti heikentää kaupunkia piirityksellä. Piirityksen
jatkuessa kauhua kylvivät erityisesti tarkka-ampujat, joille uhreiksi
kelpasivat naiset ja lapset. Tätä kesti 1 425 päivää, kuolonurien määräksi
laskettiin 12 000, haavoittuneita oli 50 000. Vuoteen 1995 mennessä ihmisiä oli kuollut yli 100 000, vaikka kukapa kaikkia joukkohautoja osaisi yhteen summata.
”Sarajevon kaupunki oli
Jugoslavian aikoina malliesimerkki eri kansojen välisestä suvaitsevaisuudesta”,
sanoo tietolähde. Nyt se on Srebrenican ja Mostarin ohella eräs Euroopan sydämessä äkisti puhjenneen atavismin ikoneista, jonka ymmärtämiseksi yritettiin silloin kaikenlaista. Me
kirjallisuuskriitikotkin yritimme.
Artikkeli ilmestyi Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivuilla vuonna
1996, kun Bosnian sodassa oli jo solmittu katkera rauha.
Juhlavia muistoja,
keksittyjä perinteitä: Värittääkö yli 50-vuotias matkakirja yhä sitä, miten
tulkitsemme hajonneen Jugoslavian tragediaa?
Ennen englantilainen historiotsija Eric Hobsbawm uskoi
vakaasti, että historiallinen totuus ja järki ovat riittäviä apukeinoja
politiikan tai arjen barbarismia vastaan.
Nyt kun Hobsbawm punnitsee omaa
ammatillista rooliaan kylmän sodan päätyttyä ja kommunismin murentuessa, hänen
johtopäätöksensä pessimistisempiä.
”Historia”, Hobsbawn toteaa 1993
julkaistussa puheenvuorossaan, ”on etnisten ja fundamentalististen aatteiden
raaka-ainetta aivan kuten unikko on huumeriippuvuuden raaka-ainetta. Menneisyys
on näiden ideologioiden kenties tärkein elementti. Mikäli sopivaa menneisyyttä
ei ole, se voidaan aina keksiä. Aikaisemmin uskoin, että toisin kuin
esimerkiksi ydinfyysikot, meidän ammattikuntamme ei ainakaan saa mitään harmia
aikaan. Olin väärässä. Tutkimuksemme voivat muuttua pommitehtaiksi.”
Kenties Hobsbawm oli tietoinen
myös siitä, että muuan Bosnian veritahraisista kartanpiirtäjistä - kroaattien
Franjo Tudjman - on historian professori. Lisää varjoja Hobsbawmin
ammattikunnan ylle heittänee myös kirjailija Rebecca Westin poliittisten
intohimojen yhä herättämä kiinnostus.
Huhtikuun New Yorkerissa kokenut ulkomaankirjeenvaihtaja Brian Hall väittää,
että Westin yli 50-vuotias matkakirja Jugoslaviasta selittää osaltaan sitä,
miten Euroopan uusinta tragediaa on tulkittu.
Rebecca West (1892-1983) oli englantilainen kirjailija,
lehtinainen ja feministi. Hänen romaanituotantoa ei juuri enää lueta, mutta epäsovinnainen
elämä herättää yhä kiinnostusta.
West syntyi loistavan
menneisyytensä hukanneeseen sukuun, jonka kurjistumista edisti perheen hylännyt
isä. Elämäkertureiden mukaan lapsuuden ahdinko synnytti Westissä voimakkaan
tunteen kadotetun ajan paratiisillisuudesta ja uskon verenperinnön merkitykseen.
Se myös radikalisoi hänen halveksivan kuvansa länsimaisen miehen arkkityypistä.
West, joka lainasi
taiteilijanimensä Ibsenin omapäiseltä sankarittarelta, inhosi ajatusta, että uhrautumista
pidettäisiin hyveenä. Kun ensimmäinen maailmanpalo alkoi, hän hyökkäsi
ankarasti englantilaisia pasifisteja vastaan, jotka menivät mieluummin kädet
taskussa taivaaseen kuin tahrivat siveytensä sodassa Saksaa vastaan.
Luentomatkalla Helsingissa 1935 Westiä innosti mielikuva itsenäisyydestään
kamppailevasta ja peräänantamattomasta kansasta, jonka kohtaloa leimasi ankara
pimeän ja valon kädenvääntö. Nähtävästi Suomesta kuitenkin puuttui sekä Westin
aristokraattisten ennakkoluulojen edellyttämä menneisyyden loisto että
romanttisen paatoksen vaatima alkuperäisyys.
Vierailu Jugoslaviassa sai hänet
nimittäin syrjäyttämään Suomea koskevan kirjahankkeen ja valitsemaan sen tilalle ”pittoreskimman” aiheen.
Erään Westin ystävän mukaan Black Sheep and Grey Falcon (1941) ei kerro niinkään 1930-luvun Jugoslaviasta
kuin kirjailijasta itsestään. Serbien historiasta West löysi ainekset, jotka
palvelivat hänen ehdotonta moralismiaan ja esteettistä vaistoaan. West piti
slaaveja luonnollisina manikealaisina, joiden eettinen taju ei ollut hämärtynyt
kuten ”rodullisen perintönsä hukanneen” kaupunkityöväestön tai siveysoppeja
saivartelevan sivistyneistön.
Herooisten serbien parista hän
uskoi löytäneensä aidon ja uhattuna puolustautuvan nationalismin idean, jonka
puitteissa jokaisen kansan olisi voitava viljellä tahratonta ”sieluaan”.
Serbien sopivuutta Westin
valitsemaan rooliin korosti lisäksi hänen mystinen taidekäsityksensä. Westin
näkökulmasta serbit olivat Bysantin aitoja jälkeläisiä, joiden fyysinen kauneus
ja rikas kulttuuriperimä tarjosivat avaimen kansojen sisäiseen olemukseen.
West lietsoi varauksetta
mielikuvaa serbeistä etuvartiona pimeää turkkilaisuutta vastaan. Serbien suurenmoinen
menneisyys oli löydettävissä historian jatkumosta ja tunnistettavissa heidän
arvokkuudessaan.
Westin kuva Balkanista oli
epäilemättä epätarkka, kuten asiantuntevat aikalaiskriitikotkin moitiskelivat,
mutta kuten Brian Hall kirjoittaa: ”West tajusi serbejä paremmin kuin kukaan
toinen ulkomaalainen, koska hän tajusi, miten serbit itse ymmärsivät itsensä.”
West syntyi vuosisadalla, joka nopeasti ja määrätietoisesti
tuotti useimmat nykyiset käsityksemme historiasta, perinteistä ja
kansallisuudesta. Omaan maahan ja kieleen samastuva kansa, ”spontaani”
kansallistunne ja pitkän esihistorian kulminaatioksi väitetty kansallisvaltio
ovatkin oikeastaan perin moderneja päähänpistoja.
1800-luvun valtiorakenteet
käyttivät massojen kansallistamiseen symbolisia eleitä (valikoidun
kansanperinteen virallistaminen, seremoniat ja monumentit) ja käytännöllisiä
toimenpiteitä (kielen standardointi, kansalaisoikeuksien byrokratisointi,
koulutus ja sosiaaliohjelmat). Ne olivat kiinteä osa teollistuvan Euroopan
poliittista järjestelmää, eivät kansallisen "havahtumisen"
väistämättömiä seurauksia.
Nyt saman operaation kolme
vaihetta on kiirehditty uudelleen läpi Serbiassa ja Kroatiassa: kansan
erityispiirteiden määrittäminen älymystön toimesta, pienten isänmaallisten
järjestöjen ja lehtien poliittinen aktivismi ja lopulta suurten ihmisjoukkojen
liikekannallepano.
Ei ihme, että Westin romanttinen
tulkinta kaaosta vastaan taistelevasta rotusidonnaisesta nationalismista myy
hyvin. Brian Hall väittää sen jopa dominoivan entisestä Jugoslaviasta
kirjoittavien journalistien lähdeluetteloita.
Hallin oma kappale on kuulemma
selattu koirankorville, mutta epäröimättömin ihailija on hänen mukaansa Robert
D. Kaplan, jonka bestseller Balkan
Ghosts: A Journey Through History (1993) löytää valaistumisen hetket yhtä
syvistä ja kaukaisista lähteistä kuin West.
”Keskiaikaisista luostareista,
vanhoista kirjoista ja kauhtuneista valokuvista tuli minulle pakkomielle”,
Kaplan kirjoittaa. Mutta niistä koottu kertomus on lopulta fatalistinen. Mikään
ei muutu luonteisiinsa vangittujen kansojen kohtaloissa, sillä Kaplan on jo
lukenut kaiken puoli vuosisataa vanhoista kirjoituksista. Menetelmä on
viettelevä, Hall tunnustaa, sillä se imartelee ymmärrystämme ja antaa
historialle kaivattua suuntaa ja tarkoitusta.
Kaplanin ilmeikäs kirja loputtomaan taisteluun
lukkiutuneesta Balkanista ja menneisyyden voimista teki suuren vaikutuksen myös
presidentti Bill Clintoniin, joka luki sen keväällä 1993.
Ja nähtävästi Clinton kuvitteli
itsensä yhä saman arkaaisen spektaakkelin yleisöksi, kun hän Daytonin
rauhansopimuksen alla onnitteli Franjo Tudjmania ja Slobodan Milosevicia ”historiallisesta
ja sankarillisesta päätöksestä”.
Tutkija Pekka Kuusisto on
väitöskirjatyössään kiinnittänyt huomiota siihen, miten syvälle myös suomalaisen
uutisoinnin tajuntaan on uponnut poliittinen oppi etnisten ryhmäkuntien
luonnollisuudesta ja kansallisvaltion itsestäänselvyydestä. Tällaisten
ulkoluettujen ihanteiden näkökulmasta sota toki oli kauhistavaa, mutta ”keinotekoisen”
Jugoslavian hajoaminen oli yhtä ”väistämätöntä”.
Kuitenkin sota suunniteltiin
jugoslavialaisten eduntavoittelijoiden toimesta. Se ei päättynyt oivallukseen
tappamisen järjettömyydestä ja vyöryn patoamisesta, vaan siihen miten
kansanmurhan keskeiset organisaattorit olivat jo saavuttaneet lähes kaiken mitä
olivat alun perin halunneet.
Kun serbipresidentti Milosevic
alkoi tietoisesti käyttää hyväkseen kiihkonationalismia, etnistä
suvaitsemattomuutta, traditioiden palvontaa, maan ja luonnon romantisointia ja
vainoharhaista mielikuvaa jatkuvasta elämänkamppailusta, hän ei pelkästään
keksinyt välineitä oman valtansa edistämiseksi. Hän siirsi Jugoslavian
politiikan takaisin Westin pystyttämiin juhlaviin lavasteisiin.
Näissä lavasteissa verilöyly
näytti asioiden ikuiselta kululta ja voimattomuus ”historian” edessä oli omiaan
lohduttamaan kaikkia ulkopuolisia, neuvottomia ja haluttomia.
Hyvä juttu! Itsekin luin juuri Jani Anttolan Mustat Lesket. Mielenkiintoinen kuvaus suomalaisen sotilaan näkökulmasta Bosnian sotiin.
VastaaPoista