Essee - synti vai häpeä?

Keskiviikkona, 11. huhtikuuta 2012, kirjailija-toimittaja Tommi Melender on ollut palkkatyössä. Siksi, Melender selittää blogissaan, hän ei ole ehtinyt esseitä ja esseekeskustelua miettiä:

”Tämän normaalimmaksi ihmiseksi kuin tänään en voi itseäni tuntea koskaan.”

Sunnuntaina aikaa sen sijaan oli. Siksi, Melender jatkaa, hän on kahden päivän ajan tuntenut edellisen blogimerkintänsä typeräksi ja alhaiseksi ja oman olonsa likaiseksi, niljakkaaksi ja iljettäväksi.

Itse olin palkkatyössä viimeksi vuonna 1985, joten en tiedä mitä normaali tarkoittaa. Sen sijaan tiedän nyt, mistä Melenderin mainitsemassa essee-keskustelussa oli kysymys. Estetiikasta ja etiikasta. Ja siitä, miltä ”minusta” tuntuu, kunhan keskustelua käyneet esteetikot ensin pääsisivät yksimielisyyteen siitä mikä ”positio” heidän tai jonkun muun minällä kulloinkin sattuu olemaan.

Melenderiä vaivaavan mielipahan alku on viime syksynä julkaistussa kirjotuksessa, josta hänen nimensä tosin vielä puuttui mutta kaikki nyt ärsyttäneet termit olivat jo paikallaan. Kristian Blombergin mukaan (Kritiikin Uutiset 3-4/2011)  kotimaisessa essee-kirjallisuudessa on ”opettava ja itsevarma sävy”, mutta ”ei juuri koskaan kirjoittamiseen tai lukemiseen vaikuttavaa muotoa”.

Opettavalla Blomberg tarkoittaa, ettei kirjoittaja pohdi vaan tietää alusta alkaen mikä hänen mielipiteensä on.

Lisäksi opettava pamfleteeraus ”suuntautuu ylhäältä alas”, mikä on kai joko ylpeyden tai vallankäytön synti. Jos vallan, Blomberg on aito platonisti. Platonille puhetaito oli ”mielistelyn muoto”. Siis kykyä vakuuttaa kuulijat. Oma vaihtoehtoni on Aristoteles, jolle puhetaito oli ymmärryksen laji. Siis kykyä havaita ”mikä kunkin asian yhteydessä on vakuuttavaa”.

Muodolla Blomberg voi tarkoittaa mitä tahansa, ja varmasti tarkoittaakin.

Noin sadan vuoden ajan sanataideteoksen muotoa oli kiitetty riittävästi, mikäli se oli ”eheä”. Seuraavat viitisenkymmentä vuotta se oli ”monimerkityksinen” tai ”kerroksinen”. Viimeiset kolme tai neljä vuosikymmentä se on ollut ”sirpaleinen”, ”virtaavaa” tai ”prosessin alainen”.

Blombergin kirjoitus edustaa viimeistä kolmea tai neljää vuosikymmentä.

Siksi Blombergille mieluisin essee-kirjallisuuden muoto on sellainen, jota ei oikeastaan ole. On vain epistemologialta kuulostava sekaannus (”merkitys muotoutumisen tilassa”) tai kapinalta kuulostava tautologia ("taistelu merkityksen merkityksestä"). Siksi ”kirjoitus liukuu omakohtaisten kokemusten sekä erilaisten määritelmien synnyttämien painovoimakenttien avulla kohti syvyyksiä”. Siksi argumentti ei ”etene” vaan ”avautuu”. Ja siksi kirjoittajan ”ylhäältä alas ryöppyävään puheeseen kaivertuu muita, hänen hallinnastaan kirvonneita liikkeensuuntia”.

Lyhyesti sanottuna: Blombergille hyvän esseistiikan estetiikka sisältää aina myös hyveen etiikan. Tai hieman pitemmin: Blombergin ”syvän”, ”avautuvan” ja "avoimen" sanaperhe kuuluu itsehoito-oppaisiin, jossa erilaiset holhoavan ja hämärän yhdistelmät palvelevat parhaiten terapeutin ja potilaan asiakassuhdetta. Kirjallisessa keskustelussa niitä ei tarvita, sillä esseen lukijan vapautumisen voi aivan hyvin ymmärtää väärin myös modernistisena muodon vapautena. Kuten Blomberg nähtävästi ymmärtääkin.

Blomberg päättää kirjoituksensa seuraavaan ilmoitukseen:

”Ajatus niin kirjallisuuden, kirjallisuuskäsitysten kuin minkä hyvänsä muunkin ajattelun valmiiksi tulemisesta ja keskustelullisesta hallittavuudesta on kaikin puolin huolestuttava ilmiö”.

Ei ole. Huolestuttavia ovat ihmiset, jotka eivät hallitse ajatuksia joista he haluavat keskustella, ja esittävät siksi hallitun ajattelun moraalisena huolenaiheena.

Minä päätän omani kysymykseen. Sen esitti ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu, lainaus englanninnoksesta The Rules of Art:

“I would simply ask why so many critics, so many writers, so many philosophers take such satisfaction in professing that the experience of a work of art is ineffable, that it escapes by definition all rational understanding; why are they so eager to concede without a struggle the defeat of knowledge; and where does their irrepressible need to belittle rational understanding come from, this rage to affirm the irreducibility of the work of art, or, to use a more suitable word, its transcendence.”

                      Kysymys ei ole varsinaisesti suunnattu lennokkaalle Blombergille vaan lennokkaamille tutkijoille, joiden kirjoituskokoelman arvostelin Helsingin Sanomiin 15 vuotta sitten. Silloin kysymys olisi pitänyt esittää selvemmin, nyt tekstiin jäi turhaa tekijöiden näkökulman myötäilyä ja muuta (meidän) vakosamettihumanistien (yhteistä) koodikieltä.

Kokoelman aihe oli pitkälti sama, tosin huimasti laajennettuna, kuin ”suuressa essee-keskustelussa”. Aiheen toistumista pidän merkkinä siitä, ettei keskustelu ole rationaalista vaan rituaalista: estetiikka hyveen etiikkana tai taide-keskustelu hurskastelun muotona; eli miksi Tommi Melender alkoi ensin epäillä kriitikko Maaria Pääjärven moraalia ja sitten omaansa vaikka todennäköisempi syyllinen on toisen tai molempien järjenjuoksu.

                      Eräs olennainen ero löytyy johtopäätöksistä. Kirjan kirjoittajista useimmat päätyvät tarkastelemaan taidetta julkisen eikä yksityisen käsitteiden kautta. Silloin myös taidekeskustelu voi olla jotain muuta kuin hallitsematonta ja loputonta taistelua syntiä (Blomberg) tai häpeää (Melender) vastaan.

Etiikka ja estetiikka. Toim. Ilona Reiners & Anita Seppä. Gaudeamus 1998.

Sivistyneessä kulttuurikeskustelussa hyvän taiteen riittävänä ominaisuutena pidetään usein sitä, että teos tarjoaa jonkin moraalisen vaihtoehdon koville tieteille ja kaupallisen yhteiskunnan näkökohdille.

                      Arvotus nojautuu ainakin osittain estetiikan syntyvaiheisiin 1700-luvulla: estetiikka oli vastareaktio valistuksen järkikeskeisyydelle ja teolliselle kapitalismille, Ilona Reiners ja Anita Seppä toteavat toimittamassaan kirjoituskokoelmassa Etiikka ja estetiikka.

                      Tiedon ja hyvyyden ohella ajattelu jaettiin siististi myös kauneuden lokeroon. Sillä haluttiin korostaa esteettisen elämyksen pyyteettömyyttä ja taiteen omalakisuutta. Tavallinen taiteen kuluttaja tai sanomalehden kriitikko pyrkii yhä tänäänkin yhdistelemään samoja lokeroita halunsa ja tarpeidensa mukaan, mutta etevimmät filosofit ovat pyrkineet koko pala-rakenteen kumoamiseen.

Estetiikka ja etiikka alkaa Kantista ja päätyy Kantin uudelleen arviointiin myöhäismodernin filosofian teemana. Akseli, jonka ympäri ajatukset kääntyvät, on kuitenkin Heideggerin fenomenologia.

                      Kantille (1724-1804) olemassaolo tarkoitti harmoniaa. Viime kädessä myös esteettiset ideat olivat syvemmän moraalin ja järjestyksen - järjen - aistimellisia esityksiä. Sen sijaan Nietzschelle (1844-1900) aistit toivat todistuksia ihmisen ylevien tavoitteiden ja modernin maailman ristiriidoista. Hänelle eettisyys ei ollut sulautumista järkeen vaan sopeutumista tottumukseen, Jussi Vähämäki kirjoittaa.

                      Esteettinen ihminen voi välttyä yhteisön herruuteen alistumiselta säilyttämällä kriittisen etäisyytensä, mutta samalla sopusointu on menetetty. Vähämäelle Nietzsche onkin ensimmäinen ajattelija, joka näkee subjektin purkamisessa toisenlaisen elämän mahdollisuuden.

                      Heideggerille (1889-1976) minäkeskeisen subjektin asettaminen kaiken ajattelun lähtökohdaksi oli ikävä esimerkki teknisyyden ja metafysiikan hallitsemasta aikakaudesta. Filosofia oli huomaamattaan estetisoitunut tahtoessaan totuutta ja sen välitöntä näkemistä - se oli ”kehystänyt maailman kuvaksi”. Oleminen edusti Heideggerille asioiden merkityksellisyyden mahdollisuutta, Markku Lehtinen kirjoittaa. Syvyysulottuvuuden unohduttua se voi kuitenkin ilmetä vain poissaolevana, näkymättömänä varjona.

                      Heidegger murehti taiteen joutumista esteettisen tarkastelun kohteeksi. Myös estetiikan pohjana oli kartesiolaisen metafysiikan perusratkaisu: subjektiksi tulkitun ihmisen elämys kauneudesta, jossa tietoisuuden olemistapa otetaan annettuna ja yhtä esineellisenä kuin muukin olevainen. Siitä estetiikka etsi normatiivisuutta ja yleispätevyyttä samalla tavoin kuin logiikka ja etiikka omilla alueillaan

                      Heideggerille esteettinen kulttuuri merkitsi pitkälti samaa psyykkis-empirististä ”tunnelmointia”, jota Adorno (1903-69) piti taidekritiikin surkeimpana ominaisuutena.

                      Kauneus on siis lumetta, jossa taide kuolee, ja järjen universalismi unta. Siksi taiteen kriittisenä tehtävänä on syrjäyttää estetisoidun arjen muotovaatimukset ja minäkeskeinen filosofia. Myöhäismoderni etiikka on sittenkin estetiikka, kuten Jussi Kotkavirta kirjoittaa: ”Tarkemmin sanoen eksistenssin estetiikkaa.”

                      Sartren (1905-80) mukaan etiikan on oltava ”mahdotonta tänään”, Anita Seppä kirjoittaa. Vain siten se ei tukisi vieraantumista ja ihmisen mystifikaatiota. Myös  Hannu Siveniuksen esittelemä Emmanuel Levinas (1906-95) kytkee moraalisen kuntoisuuden siihen, miten suopeita me olemme kartoittamattoman, äärettömän ja vielä tapahtumattoman edessä.

                      Kaikki, mikä voidaan havaita objektiivisesti tai rajata käsitteellisesti, on Levinasin mukaan äärellistä. Äärellinen on puolestaan aina jossain mielessä esineellistä. Toinen on silloin jotakin, jota täsmällinen ajattelu ei tavoita eikä alista.

                      ”Toinen on kasvot”, Levinas kirjoittaa. Mutta toiseutta voi ilmentää myös taiteessa, mikäli se kääntyy metafyysisten auktoriteettien kritiikiksi ja ”vapauttaa oliot ja aistimukset osallisuudestaan käsitteellis-tekniseen maailmaan”.

                      Ensimmäisessä vaiheessa taide toimii paljastavina allegorioina järjestelmistä, jotka tekevät filosofisen tiedon mahdolliseksi. Tämän jälkeen tiedon ja vallan yhteenkietoutumiseen perustuvaa elämänmuotoa voitaisiin kenties muuttaa.

Suurten filosofien teoriat eroavat tavallisen näyttelyvieraan taidekäsityksistä yhtä paljon kuin Tuomas Akvinolaisen teologia pohjalaisen huivimummon jumalkuvista. Eräs kirjoituskokoelman ympyrä kuitenkin sulkeutuu, ja sen myötä myös arkipäivän estetiikka ja erikoistunut etiikka edes hieman lähentyvät toisiaan.

                      Kantin käsitys esteettisen kokemuksen moraalia tukevasta luonteesta on melko lähellä sivistysvaliokuntien julkilausumia tai sunnuntaimaalarin hyvän olon tunnetta, vaikka Kant oikeastaan tarkoittikin luonnon "pyyteetöntä" kauneutta eikä ihmisen tarkoituksenmukaisia taideluomuksia.

                      Minkä järkikeskeinen Kant erotti, sen esteetikko Kant yhdistää.

                      Maailman tapahtumat valitsevat ennakoimattomia polkuja, joiden edessä me voimme turvautua ensisijassa arvostelukykyymme. Kantin kukaan arvostelukyky ei riipu tiedosta ja tahdosta, vaan se on niiden tapaan itsenäinen mielen ominaisuus. Kauneutta koskevaa arvostelmaa ei myöskään pätevöitä sen käsitteellinen, yleiseen lakiin nojautuva totuus vaan intuitio ja esimerkillisyys - toisin sanoen reflektiivinen tunne ja makua koskevat yhteisölliset odotukset. Maun sisältöä voidaankin vain viestiä, sitä ei voi määrittää tyhjentävästi

                      Juuri tästä kumpuaa Kantin ”mielellisten kykyjen vapaa leikki”.

                      Esteettisiä ja moraalisia päätöksiä ei voi johtaa yleispätevästä rationaalisesta perustasta tai yleisestä käsitteestä. Ne on siis johdettava ajatuksia vaihtavasta julkisesta yhteisöstä ja käsillä olevasta olosuhteesta, jota jäsentää kosketus normittomaan ”toiseuteen”. Kantia mukaillen: yhteisö, joka perustuu kauneudelle tai moraalille, on kuin lupaus - se ei voi koskaan täysin toteutua.

                      Kirjallisuudella ja demokratialla onkin sama olomuoto, väittää Jacques Derrida, jonka ajatuksia Jari Kauppinen esittelee kokoelman lopuksi - tulevaisuus ja olemattomuus.