Historian sokaisema ihminen mykistyy

Siivosin työpöydältä lehtileikkeitä, joista ei enää tiedä, miksi ne on leikattu. Eräs otsikko oli tällainen: ”Viro aikoo julistaa Saksan riveissä sotineet vapaustaistelijoiksi” (Turun Sanomat, 13.2.2012).

                      Valinta ruton ja koleran välillä ei siis olekaan niin vaikeaa kun joskus on kuviteltu?

Lakialoite on Viron puolustusministeriön, toimittaja Riho Laurisaar kirjoittaa, eikä kuulemma ensimmäinen. Aineellisia etuja vuonna 1944 Neuvostoliittoa vastaan taistelleille ei luvata, kysymys on ”eettinen ja moraalinen”, luonnehti Isänmaapuolueen poliitikko. Lisäksi se on ristiriitainen, kuten politiikka ja moraali toisinaan ovat.

Natsi-Saksan rinnalla taistelleet on yleensä tuomittu, ei palkittu, joten ulkomailla voi syntyä hämmennystä, toimittaja Laurisaar toteaa lakonisesti. Pisteliäämpi on kirjailija Jaan Kaplinski. Hän arveli, että aloitteen takana ovat epäilyttävistä liiketoimista venäläisten kanssa kiinni jääneet virolaiset poliitikot: jos nykypäivän suhteet itänaapuriin eivät kestä lähempää tarkastelua, käännä kansan katse historiaan.

Mikäli toimittajan uumoilema ”hämmennys” syntyi, eikä Venäjän RT-kanavan Baltia-uutisointia nyt lasketa, virolaiset varmaan reagoivat kuten suomalaisetkin aina reagoivat kun asaintuntemusta tarjotaan ulkomailta: meidän historiaamme "ei ymmärretä”.

Vaikeaahan täällä oli elää saksalaisten ja venäläisten kanssa tai varsinkin välissä, minkä Jari Tervo havainnollisti kirjoittaessaan Ohranassa (2006) kenraali Siilasvuosta:

”Se motitti talvisodassa maahan hyökkääviä venäläisiä entisen tsaarin kenraalin käskystä. Jatkosodassa se hyökkäsi saksalaisten komentama venäläisten kimppuun ja Lapin sodassa venäläisten vaatimuksesta saksalaisten kimppuun. Suomen asialla se oli koko ajan ja tästä näki miten mutkikas asia se oli.”

Mutkikas mutta ei vallan käsittämätön, kun Tervokin sen näin hyvin selittää. Huonompina selittäjinä olen pitänyt kirjailijoita, joille ”käsittämättömästä” itsestään tulee kattava - kaikista kattavin - näkökulma menneeseen. Kuten vaikkapa monen viisaan lukijan palvomalla W.G Sebaldilla (1944 – 2001).

Tammi julkaisi saksalaiselta Sebaldilta kolmannen romaanin vuonna 2010, käännös on Oili Suomisen. Saturnuksen renkaat alkaa ikuisesti kiertävästä harsosta, jonka kosmisen onnettomuus jätti Saturnus-planeetan ympärille, ja päättyy mustaan silkkitaftiin, johon herttuatar von Teck kääriytyi kuningatar Viktorian hautajaisissa.

                          ”Historia koostuu melkein pelkistä katastrofeista”, nimetön kertoja huokaa, eikä suruajalle näy loppua, täsmentää kirjailija omilla muoto- ja aihevalinnoillaan. Muutoinkin tekijä jatkaa linjallaan. Sivistyksen laatu on museaalista kahdessakin merkityksessä.

Ensinnäkin tekstin lukuisat mielleyhtymät viittaavat kirjailijan omaa elämää edeltäviin ajanjaksoihin. Toiseksi tämä aika oli tapahtuessaan dynaamista, eteenpäin katsovaa ja muutoksen kourissa, mutta kirjailijan kokoelman osana se jähmettyy haikeaksi melankoliaksi. Ei jonkin tulemiseksi vaan jonkin menetykseksi.

Esseistinen, valokuvin ja piirroksin dokumentoitu kerronta ei juuri elävöidy kertomukseksi. Kertojakin on hyvin samanlainen kuin esseiden kertojat usein ovat: ideaalinen muistaessaan vaivattomasti kaiken, jonka tavallinen ihminen joutuu vaivalloisesti etsimään, ja traaginen kantaessaan murheita, jotka me hukutamme arjen pyörittämisen vaatimuksiin.

Vetävän juonen sijaan Saturnuksen renkaiden viehätys perustuukin seikkaan, jota on syytä epäillä illuusioksi.

Sebaldin rytmisesti viehättävien lauseiden lukeminen on aikaa itselle ja kirjallisuudelle, joka vapauttaa päivänkohtaisesta mediahälystä. Lisäksi – ja tässä tulee se mahdollinen illuusio – se on seurustelua historian vääjäämättömien voimien kanssa, jotka selittävät asioita paremmin kuin dosenttien tai ministerien julkilausumat.

Tai riippuu tietysti siitä, mitä selittämisellä tarkoitetaan ja mitä siltä odotetaan.

Eräs Sebaldin anekdooteista mainitsee aatelisen brittiupseerin, joka osallistui Belsenin keskitysleirin vapauttamiseen. Sodan jälkeen hän sulkeutui vaitonaisena kartanoonsa.

                             Historian sokeasti muokkaama ihminen mykistyy näkemästään, Sebald taas messuaa, ja tekee menneisyydestä uskonnon ja muistamisesta rituaalin. Tällainen hartauden harjoitus varmasti sopii Sebaldille, joka julkisuudessa painiskeli saksalaisen ”historiakysymyksen” kanssa: millainen oli kansan kollektiivinen vastuu natsien hirmuteoista, ja miten – jos enää lainkaan - seuraavien sukupolvien tulee sitä kantaa?

”Pysähtynyt neuvottomuus ja ihmettely maailman viitoittamattomissa risteyksissä on romaanin kerronnan idea”, kuvaili kriitikko Mervi Kantokorpi Sebaldin syötin, vaikka en tiedä, nielaisiko: ” Historia tekee ihmisen, ei niinkään päinvastoin. Lukijan reaktio kuvattuun maailmaan voi olla vain intuitiivinen tunneilmastoon samastuminen. Suru, melankolia ja masennus ovat romaanin lamaannuttavia perustiloja. Rakkaus, ystävyys ja toivo loistavat poissaolollaan, niitä ei näy kuvatussa maailmassa” (HS 11.4.2012).

Meidän muidenkin kannattaa lukea Saturnuksen renkaita ja viisastua. Mutta samalla varoa, ettei Sebaldin lauseiden ripottelema taide ja tuhka viekoittele meitä osaksi hänen halvaantunutta maailmankatsomustaan.