Milloin tietämättömyydestä tuli näkökulma?

Luin lehdestä, että ”maailma pitää pelastaa kulutuskulttuurin liekeistä”. Ja tietysti kulttuurisivuilta, sillä taloudessa tai urheilussa kaksi raamatullista metaforaa yhdessä lauseessa voisi kuulostaa mahtipontiselta.

Kirjasta luin, ettei television ja Facebookin turruttama elämä ole runoilijan mielestä pelkästään ”absurdi” ja ”lattea” vaan lisäksi sillä on jotain tekemistä ”synnin” kanssa. Epätieteellisen laskutoimitukseni mukaan nämä ovat ne kolme sanaa, jotka toistuvat tiheimmin Ville-Juhani Sutisen kirjassa Taikuri joka sai yleisönsä katomaan (2009).

Maailmassa, jossa edes piispat eivät usko ihmeisiin, kristinuskon kieli on ilman isäntää ja siksi kenen tahansa renki. Mutta liittyykö tämä jotenkin amerikkalaisen filosofi Richard Shustermanin ajatukseen nykytaiteesta uskonnon asemassa?

E.M. Forster kirjoitti jo romaanissaan Hotelli Firenzessä (1908) sivistysporvaristosta, jolle museo on kirkko tai kirkko museo, ja joka siksi odottaa taiteelta tiettyä hartautta, rituaalisuutta, teosten koskemattomuutta ja tietysti mystillistä vaikutusta:

”Siellä oli Giotton freskoja, joiden taiteellisten arvojen läsnä ollessa hän tuntisi siten kuin oli oikein ja sopivaa. Mutta kuka kertoisi hänelle, mitkä olivat Giotton freskoja?”

Uusi polvi, johon Shusterman kuuluu, odottaa enemmän kuin elämyksiä. Nuorta Lucy Honeychurcia koulutetumpana ja itsetietoisempana se asettaa tekijöille tehtäviä. Taitelijan tulisi olla näkijä, Shusterman sanoo, ja teosten tulisi osoittaa ongelmia, opastaa niistä ulos, ja sen ohella vielä toimia syvähenkisten kokemusten lähteenä.

Minusta tämä kuulostaa siltä, kuin Shusterman olisi ymmärtänyt asian väärin päin, ja nykyusko onkin taiteen asemassa. Se on muuttunut kollektiivisesta yksityiseksi ja ilmoituksesta tulkinnanvaraiseksi.

Lopputuloksena on kulttuurikeskusteluun iskostunut ilmapiiri, jossa puhujan mielipiteen ei tarvitse olla vakuuttava koska se on moraalisesti velvoittava. Eikä vastaväitteen tarvitse olla vakuuttava koska se voi olla ainoastaan loukkaava: se rikkoo edellisen puhujan oikeutta omaan vakaumukseensa.

Pinnalta katsoen keskustelukulttuurin muutos ei ole suuri. Eihän kukaan ole koskaan ennenkään ollut ikinä väärässä.

Tarkemmin ajatellen mielipiteen valta tiedon alueesta on kasvanut samalla kun mielipide on omaksunut uskonnoille ominaista moraalista auktoriteettia. Aiempi hyveellisyyden harjoittaminen maailmankuvan alueilla, joita tieto ei varsinaisesti tarkastele, tunkeutuu tiedettävien asioiden sisään. Silloin myös tiedon julkista sfääriä tarkastellaan yksityisen moraalisen intuition varassa, jota ei voi kyseenalaistaa, ainoastaan loukata.

Kun valituskauden filosofit aloittivat yli 300 vuotta sitten modernin maailmankuvan rakentelun, moni heistä yritti yhä täyttää tietämyksessä olevat aukot jonkinlaisella Jumalan vertauskuvallisella läsnäololla - kuten George Berkeleyn hengellisellä substanssilla tai John Locken materiaalisella substanssilla.

                            Nykyisin konkreettisen Jumalan olemassaolosta ei juuri väitellä, vaan rippipappi tai elämänkatsomustietoa lukiolaisille opettava vakosamettihumanisti tarkastelee inhimillisen tiedon rajallisuutta ihmisestä itsestään käsin. Se on ikään kuin tunne-elämän osa: uskoa, nöyryyttä, kaipuuta. Tietämättömyys kytketään siis syviin moraalitunteisiin, jolloin tieto on moraalittomuuden eräs mahdollinen lähde. Se voi johtaa atomipommin keksimiseen tai totaaliseen ympäristötuhoon. Tai siis alussa viitattuihin helvetin lieskoihin

                            Näin ajatellen tiedolla on ainakin yksi hyvä puoli: se lopettaa arvottomaksi käyneet kulttuurikeskustelut kertarysäyksellä. Entä tietämättömyys? Siitä ei ehkä enää pitäisi sanoa mitään, sillä tietämättömyys on jo pitkään ollut yliopistoja myöten hyväksytty ja sanomalehdistössä puolustettu näkökulma.

                            Tampereen yliopiston kuvajournalismin professori Janne Seppänen esitti jo vuosikymmen sitten kirjansa arvostelun johdosta seuraavan klassisen kommentin (HS 10.8.2001):

”Minua ei kiinnosta se, mikä on lopullinen totuus vaikkapa nyt Foucault'n vallan tematiikasta. Tällaiset kiistat ovat akateemisen maailman masentavinta antia.”

Toivottavasti on vielä korkeakouluja, joissa työnhakijalta kysytään: kiinnostaako totuus, innostaako keskustelu, vai löytyisikö jokin sopivampi ammatti, jossa oman todellisuuden aukkopaikat on luontevampi täyttää mieluisilla sepitteillä ja lohdullisilla harhakuvilla?