Kafka julkaisi
eläessään vain muutaman novellin. Tarinan mukaan hän pyysi kuolinvuoteellaan,
että julkaisematon tuotanto hävitettäisiin. Uskottu mies, Max Brod, ei uskonut.
Hyvä näin, mutta toisinaan ”postuumi” teos tarkoittaa, että jotkut asiat
kuuluvat tekijän pöytälaatikkoon.
On varmasti monta syytä, miksi Truman Capote (1924-1984) ei halunnut
julkaista vanhaa käsikirjoitusta 17-vuotiaan Gradyn lyhyestä ja epäsäätyisestä
rakkaudesta.
Yksi
löytyy tarinan ensimmäisestä luvusta, jossa äidin ja nuoren
seurapiirikaunottaren ”vihamielisyyden talo oli kalustettu vaatimattomasti
kiintymyksellä”. Toinen seuraavalta sivulta, jossa aloitteleva kirjailija ei
malta kirjoittaa edes ”hallitsematta kuplivasta naurusta” täsmentämättä sitä
samassa lauseessa myös ”iloiseksi kiihtymykseksi”.
Julkisuudessa Capote ei koskaan puhunut
ruutuvihkoihin kynäillystä harjoitelmasta mitään. Kerran hän tosin tunnusti
”sairastaneensa nuorena Henry Jamesia”. Se ehkä selittää puolipisteestä kaksoispisteeseen
mahtipontisesti kiemurtelevat lauseet ja omaan merkityksellisyytensä tuupertuvat
kuvakerrokset. Meillä Kesän taittuessa
ilmestyi vuonna 2007, Kaijamari Sivillin suomentamana ja Tammen kustantamana.
Grady on oikeastaan hyvin
klassinen amerikkalainen romaanisankaritar, jossa itsekkyyden ja lujan tahdon
rajaa on vaikea vetää. Jamesin Isabel Archerin tai F. Scott Fitzgeraldin Daisyn
tavoin hän haluaisi pitää sekä oman päänsä että säätynsä etuoikeudet.
Ehkä juuri siksi Kesän taittuessa myös päättyy niin äkisti.
Monisanaisen nuoren miehen sanavarasto tuskin ehtyi, mutta kysymys heräsi: mitä
relevanssia on toisen ajan tunnetuimpien klassikoiden tunnollisella
muunnelmalla? Vasta Aamiainen Tiffanylla
(1958) kuvasi Capoten sukupolven naista, Grady jää menneen ajan paperiseksi
jäljitelmäksi.
Kirjailijan tien seuraaminen sen
alkupisteestä lähtien voi tietysti olla itsessään kiinnostavaa, ja Kesän taittuessa siksi arvokas
lukukokemus. Mutta toisaalta se sisältää kaikki postuumien romaanien ja muiden
puolitöiden tavanomaiset viat.
Capoten niukka tarina jättää
päähenkilöiden ristiriidat nopeasti taka-alalle, minkä jälkeen lavea
kerrontatekniikka voi keskittyä enemmän tekijään itseensä, neuvotteluun
esikuvien panttivankina.
Ruusu Fitzgeraldin Kultahatussa (1929) kertoo jotakin
Nickin ja Daisyn suhteesta, mutta Capoten romaanissa se ei kerro mitään
Gradysta ja Peteristä. Paitsi sen, että kyllä Capote on Fitzgeraldinsa lukenut.
Toinen ongelma on ylenpalttisten
kielikuvien keskittymättömyys. Capote ei osaa päättää, sopisivatko ne
paremmin osaksi kertojan ääntä vai romaanihenkilöiden tietoisuutta, mutta ei
ole silti raaskinut luopua yhdestäkään luovuuden hedelmästä.
Tällainen teksti asettaa myös
kääntäjän melkoisen tehtävän eteen. Mitä kummaa Kaijamari Sivill esimerkiksi
tarkoittaa ”meren kipenillä”? Alkutekstin ”scraps
of sea” ei lisää lukijan ymmärrystä, mutta kylläkin myötätuntoa kääntäjää
kohtaan.
Kts. myös Postuumisti 1/2
Kts. myös Postuumisti 1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti