Helsingin Sanomien etevä kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen sai
tunnusta Innovaatiojournalismin seuran Finjon Innovaatiokide 2012 –kilpailussa,
kertoi päivän lehti eilen keskiviikkona.
Tunnustus tuli kuitenkin jostakin nuorisoa kosiskelevasta ratkaisusta nimeltä "HS Open", ei kulttuurisivujen perusyleisöä kummastuttaneesta kolumnista ”Lutuinen
kulttuuripörrö” (HS 6.4.2012). Ilmeisesti seura arvioi, ja aivan oikein, ettei kolumnin tapa käyttää perussuomalaista puoluetta nykyisen arvokeskustelun
standardina ole järin innovatiivinen. Sama metodi on tunnustettu jo aiemmin lehden pääkirjoitussivulla, jossa "suvaitsevaisuudelle" on annettu jokseenkin se määritelmä (kulttuurivasemmiston ylimielinen hyveellisyys), joka sillä on entuudestaan ollut Hommaforumissa.
Kolumnissa
Mäkinen kiinnitti huomiota elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen englantilaiselle Guardian-lehdelle
antamaan haastattelulausuntoon: ”Ainoa tapa ihmiskunnalle päästä ulos tästä
kurjuudesta on tappaa rikkain yksi prosentti, joka omistaa kaiken.”
Vakavissaan
vai ei, pohti Mäkinen, ja teki seuraavaan johtopäätökseen:
”Miksi
Kaurismäen möläytykset pitäisi kuitata huumorina, jos [Jussi] Halla-aho
herättää moraalista närkästystä? Jatkossa
kaikki perussuomalaiset voivat laukoa mitä vain ja perustella Kaurismäellä
sanomisiaan. Tai sitten sovitaan niin, että jatkossa taiteen akateemikon
sijasta Kaurismäkeä kutsutaan lutuiseksi kulttuuripörröksi, jonka sanomisia ei
tarvitse ottaa vakavasti.”
Halla-aho oli itse samoilla, julkisen mielipiteen ehtoja uudistavilla linjoilla jo silloin kun
perussuomalaisista oli tulen alla Teuvo Hakkarainen. Hakkaraisen puheet johtivat
eduskuntaryhmän huomautukseen ja ryhmän yhteiseen julkilausumaan, jonka
kirjoitti Halla-aho: ”Syrjintää, rasismia ja väkivaltaa vastaan” (26.5.2011). Siinä ovat jo kirjattuna Mäkisen vasta nyt uumoilemat säännöt, ja miten toimittajien tulisi niitä noudattaa. Kutsutaan sääntökokonaisuutta selkeyden vuoksi nimellä PS-standardi.
I
”Julkisen vallan on kohdeltava jokaista ihmistä yksilönä, ei
kulttuurisen tai muun vastaavan ryhmän edustajana”, standardi tähdentää.
Innovatiivista tässä ei ole se,
että syrjinnän ohella tuomitaan myös suosinta (jolla standardi tarkoittaa
mm. ruotsinkielisen vähemmistön oikeutta saada koulutusta ja viranomaispalveluita
omalla äidinkielellä).
Uutta on ”symmetrian” käsite,
joka korvaa perustuslain kansanedustajille säätämät erityiset
velvollisuudet ja kaikkia kansalaisia koskevan yhdenvertaisuuden tavoitteet. Yhdenvertaisuudesta symmetria eroaa samalla tavalla kuin kuin tasavero progressiivisesta verotuksesta: standardin mukaan kaikilla on samat oikeudet, mutta kenelläkään ei ole erilaisia velvollisuksia, jotta kaikkien periaatteelliset oikeudet toteutuisivat myös käytännössä.
Yksilöön vedotessaan
perussuomalaisten eduskuntaryhmä katsoo, että syrjintälainsäädäntö jakaa
ihmiset eriarvoisiin ryhmiin, kuten enemmistöön ja vähemmistöön. Lainsäädännön
näkökulma on toinen. Se taas katsoo, että jako on yhteiskunnasta havaittu
ja kielteinen tosiseikka, johon tulee reagoida.
Symmetriaan vedotessaan perussuomalaisten
eduskuntaryhmä otaksuu, että enemmistöön kuuluva on yhtä suuren syrjintäuhan
alla työssä, koulutuksessa tai kadulla kuin vähemmistöön kuuluva. Ratkaisu on
hyvin looginen ja teoreettinen, peliteoreettinen.
Symmetrisessä pelissä pelaajien
hyödyt riippuvat vain valituista strategioista mutta ei valinnan tehneestä
pelaajasta. Eli jos pelaajien roolit voidaan vaihtaa muuttamatta peliä, on se
symmetrinen. Yleinen elämänkokemus ja luotettava tutkimus kuitenkin osoittavat,
että ”pelinä” yhteiskunta on perin epäsymmetrinen. Jos pelitilanteena on
vaikkapa työnhaku ja palkkataso, peli muuttuu jos pelaajan ikää, sukupuolta tai etnistä
taustaa muutetaan.
Näpistyksistä ja reuhaamisesta
nuorempana sakotetun Hakkaraisen tavoin Halla-aho on lainsäätäjänä uusi mutta
poliisille vanha tuttu. Tuomio uskonrauhan rikkomisesta tuli
blogi-kirjoituksesta, jossa ryhmien välistä symmetriaa valotettiin seuraavalla
esimerkillä:
Jos sanomalehdissä voi
kirjoittaa, että suomalaisilla on syntyperäistä taipumusta juopotteluun, niin
yhtä hyvin voitaisiin kirjoittaa, että somalialaisilla on syntyperäistä
taipumusta työn vieroksuntaan ja varasteluun. (Tämän hovioikeus salli satiirisena kärjistyksenä, varsinaiseen tuomiperusteeseen ei tässä tarvitse paneutua.)
Toinen esimerkki löytyy
julkilausuman kohdasta, joka ohjeistaa viestimiä. Ohje on tulkittavissa niin,
ettei rikosuutisissa pidä erikseen kertoa jos suomalainen pahoinpiteli
ulkomaalaisen eikä sitä jos ulkomaalainen pahoinpiteli suomalaisen. Näin
yhteiskunnan ongelmakohtien tunnistaminen toki vaikeutuu, mutta
perussuomalainen käsitys symmetrisestä yhteiskunnasta toteutuu.
Kolmas esimerkki on toimittaja
Mäkisen kolumni.
Mäkisen puolustukseksi on sanottava,
että kolumni perustuu teoreettiseen asetelmaan, jossa elokuvaohjaaja ja
kansanedustaja ovat molemmat mielipidevaikuttajia, vaikka käytännössä toinen on
lainsäätäjä ja toinen ei ole. Valitettavasti myönnytys ei poista perusongelmaa, yhden puolueen nostamista moraaliseen vaa'ankieliasemaan (miten Kaurismäen sanomiset vaikuttavat Halla-ahon sanomisiin).
Mäkisen toinen puolustus onkin
se, ettei hän suinkaan kannata perussuomalaista arvomaailmaa vaan vastustaa
sitä. Lääke taitaa kuitenkin olla pahempi kuin sairaus, ja sitä voisi puolestaan kutsua
shakkitermillä ”Lähi-idän gambiitti”.
II
Kuten kaikki toimittajat tietävät, ei Israelin eikä
palestiinalaisten toimia voi lehdessä moittia ilman, että lehti joutuu
julkaisemaan vähintään kaksi vastakkaista lukijankirjettä, joita yhdistää vain
se, että molemmat tuomitsevat lehden puolueelliseksi. Lisäksi lehteen tulee
kirje, joka syyttää toimitusta antisemitismistä, ja toinen, joka syyttää sitä
terrorismin tukemisesta, mutta ne jätetään yleensä julkaisematta.
Siksi jokainen kolumni Lähi-idän
tilanteesta on gambiitti.
Ennen kuin kirjoittaja voi käydä
laudan kuninkaan kimppuun, ja kysyä mikä on oikein ja mitä tulisi tehdä
seuraavaksi, hänen on ensin oltava valmis uhraamaan uskottavuutensa. Tai hänen
on vältettävä kaikkia mahdollisia seikkoja, mukaan lukien tyyliseikkoja,
joilla ”uskottavuus” voi julkisuudessa vaarantua – ja johtaa toimittajien
leimautumiseen lutuisiksi journalismipörröiksi.
Nollasummapeli, kuten shakki, on
erikoistapaus vakiosumman peleistä, joissa pelaajat eivät voi valinnoillaan
muuttaa pelissä tarkasteltavia resursseja. Jaettavissa oleva kokonaishyöty
summautuu aina nollaan riippumatta pelaajien valitsemista strategioista,
jolloin pelaajat voivat hyötyä vain muiden kustannuksella.
Tai, kuten Mäkinen analysoi
elokuvaohjaajan virheellistä siirtoa Guardian-lehdessä,
Halla-aho hyötyy Kaurismäen kustannuksella. Joten Kaurismäen olisi ollut
parempi olla hiljaa. Tai, kuten minä analysoin toimittajan virheellistä
siirtoa Helsingin Sanomissa,
Halla-aho hyötyy Mäkisen kustannuksella.
Mäkelä piti Guardianin haastattelua tilaisuutena esittää Kaurismäelle ensin varoitus (mitä tästä voi seurata), sitten uhkaus (mitä meidän tulisi tehdä). Halla-aho pitäisi Helsingin Sanomien kolumnia tilaisuutena esiintyä sananvapauden puolesta, ja moittia toimittajaa vähintään itsesensuurin ihannoimisesta ja henkilöön menevästä mitätöinnistä.
Mäkisen itselleen – ja
Kaurismäelle – luoma ongelma on vastustajan pussiin pelaaminen. Siihen on onneksi yksinkertainen
ratkaisu: älä yritä pelata. Muista, ettei julkinen
yhteiskuntakeskustelu ole nollasummapeli, kuten ei yhteiskuntakaan ole.
Ja ettei se ole lainkaan peli, joka perustuu yleiseen ja kattavaan sääntöön. Ei
siinäkään tapauksessa, että tarkoitamme säännöllä perusoikeuksia koskevaa
lainsäädäntöä.
”Minkään kansanryhmän
tappamisesta ei saa vääntää vitsiä”, Mäkinen kirjoittaa piristävästi (minulle
ei olisi juolahtanut mieleen, että rikkaat ovat ”kansanryhmä” samassa
mielessä kuin ne ihmiset, joista perussuomalainen vitsailee). Mäkisen
esittämää moraalista kieltoa voi pitää perus- tai ihmisoikeuden mukaisena. Juridiikan
kielessä oikeudesta voidaan kuitenkin tinkiä, mikäli on perusteltua vedota loukkauksen,
vitsin tai muun lausuman yhteiskunnalliseen merkittävyyteen. Näin
ilmaisunvapautta punnitaan muita perusoikeuksia vasten.
Punnintaan
vaikuttavat monet asiat, joista yksi on loukkaavaksi väitetyn ilmaisun vahingollisuus.
Mutta kuten juristi ja kirjailija Jukka Kemppinen on todennut toisessa
yhteydessä, ”yhteiskunnallinen merkittävyys on niin epämääräinen kriteeri,
ettei se kuulu varsinaiseen lakitekstiin – perusteluihin kyllä". Kemppiselle ”parlamentaarisen
demokratian olemassaolo todistaa, että mielipiteet yhteiskunnallisesta
merkittävyydestä hajoavat pahasti”. Sen määrittelystä käytävä keskustelu ei
pääty yleiseen sääntöön, ei edes äänestyksen jälkeen, vaan keskustelu on itse
sääntö.
Tämä tulkinta ei ole
relativistinen vaan ihan käytännöllinen. Politiikan näkökulmasta myös periaatteellinen.
Muu erimielisyys, joka liittyy elokuvia
tekevän kulttuuripörrön ja lakeja säätävän kansanedustajan julkisen toiminnan
arviointiin, johtuu minun ja Mäkisen erilaisista poliittisista vakaumuksista.
Mäkinen on SJL:n jäsenkorttia kantava toimittaja (jostakin pitäisi taas tänään
kirjoittaa), minä lähinnä perustuslaillinen liberaali (samat
oikeudet kaikilla, vahvemmilla vain isompi vastuu).
Selkeyden vuoksi tämä lisäys. Ja muistettakoon, että julkisuudessa useasti lainattu 31 pykälä viittaa eduskuntaistunnossa pidettäviin puheisiin, vaikka hyvähän se olisi kansanedustajan pitää mielessä myös blogiin kirjoittaessa
VastaaPoistaPerustuslain 2. luku
Perusoikeudet
6§
Yhdenvertaisuus
Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.
Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
[--]
Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.
Perustuslain 3. luku
29 §
Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.
[--]
31 §
Kansanedustajan tulee esiintyä vakaasti ja arvokkaasti sekä loukkaamatta toista henkilöä.