keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Arkisto: Laiva tulessa


Kun on aloittanut lehtimiestyön ja yliopisto-opinnot naputtelemalla Olivetti Letteran kirjoituskonetta, siirtyminen paperilta lerpulle, lerpulta korpulle, korpulta rompulle ja nyt muistitikkuun tai pilveen tuntuu nopealta.
                      Nuoremmille lista voi sisältää muinaishistoriaa, mutta historian eräs kiusallinen elementti ei muutu miksikään. Varmuuskopiot (lehtileikkeen ja valokopion korvannut uudissana tämäkin) osoittautuvat usein hyödyttömiksi, kun vanhaa sisältöä haluaisi sentimentaalisista tai asiallisista syistä siirtää uuteen formaattiin.
                      Alla oleva lyhyt yhteenveto Willian Goldingin Meri-trilogiasta on kaiketi ainoa painettuun Uuteen Suomeen (1919-1991) tarkoitettu teksti, jota nykyinen käyttöjärjestelmäni ja ohjelmapakettini kykenee edes jotenkin tulkitsemaan - yritin ajankuluksi rekonstruoida sitä samalla kun kuuntelin Brad Mehldau Trion uutta levyä. Muu on tyhjää, tietokoneen luomaa merkkikaaosta, toisinaan (mutta ei tästä) kellastunut lehtileike.
                      Juttu lienee julkaistu vuonna 1991, kuten trilogian päättäneen romaanin Laiva tulessa suomennoskin, otsikko oli ”Muutoksen ajan kartasto”.
                      Vaikuttaa kelvolliselta myös nykymittapuin, vaikka vielä melko tuore merkintä kandin tutkinnosta näkyy kuivana lausuntomaisuutena. Seminaareissa yleisöllä on opintoihin liittyvä kannuste tai jopa virkavelvollisuus kuunnella mitä puhujalla on sanottavaa, lehtiä luetaan vapaaehtoisesti. Siksi kirjoittajalla pitäisi olla kiinnostavampaa asiaa, tai ainakin kiinnostavampi johdanto, kuin tässä. Ja siksi eräitä tulkinnallisia kliseitä olisi voinut vastustaa. Kuten lainausta, jossa romantiikka "tummentaa" valistuksen tuoman järjen valon. Hyvä, että asiaintilat yritetään selittää (valistus), toisinaan parempi, että niitä haluttaisiin muuttaa (romantiikka) - ehkä romantiikan huono nykymaine johtuukin siitä, ettei muutos meille enää merkitse vallankumousta uuden alkuna vaan jotakin hirveää talouden tai luonnon katastrofia kaiken loppuna?
                         Toisaalta Uuden Suomen kriitikolta vielä puuttui se ”10-15 vuotta”, joka päivän lehdessä haastatellun estetiikan tohtori Anita Sepän mukaan menee kevyesti, jos taidealoilla haluaa hankkia hyvän yleissivistyksen: ”Saa lukea aika paljon, että hallitsee edes perusasiat.”
           Varmaankin totta, mutta sivistyksen puutetta voi peitellä myös välttelemällä ulkoa opittuja ylisanoja ja muuta professori Kai Laitisen tuomitsemaa ”termipuuroa”. Kokeilin niitä, ja ihan tahallaan, vasta Suomen Kuvalehdessä, kun vaihtunut johto lyhensi juttumittaa entisestään – tuntui, ettei tilanne enää antanut edellytyksiä juuri muulle kuin kriitikon mielipiteen painottamiselle.
          Uudelta päätoimittajalta, Martti Backmanilta, tuli pian soitto. Arvostelujeni taso näyttää laskeneen, Backman sanoi. Se kokeilu loppui lyhyeen. Ja kiitos vielä kerran palautteesta.
         Kieltolauseiden määrästä Backman ei sanonut mitään: ei niinkään, ei eikä, ei ainoastaan. Siitä huomautti vasta Imagen Matti Apunen, mutta turhaan. Maneeri näyttää yrityksistä huolimatta säilyvän, kunnes tiedän miten asiat ovat. Nyt on vain joukko havaintoja siitä, miten ne todennäköisesti eivät ole.
                       

William Golding: Laiva tulessa. Suomentaneet Eila Pennanen & Hanno Vammelvuo. Gummerus 1991.

Nobel-kirjailija William Goldingin Meri-trilogissa (Merimatka, Laskusilta, Laiva tulessa) tehdään matkaa Englannista Australiaan, huonokuntoisella purjealuksella. Tapahtuma-aika osuu Napoleonin sotiin, ja tuntuu siltä, kuin kirjailija itse olisi paennut taidokkaaseen pastissiin nykyistä kirjallista ilmapiiriä ja sen tyylillisiä virtauksia, jotka eivät aivan vastaa omia makutottumuksia tai taipumuksia.
           Kertojana trilogialla on korkea-arvoisen kummisedän keplottelemaan virkapaikkaan matkaava Edmund Talbot, joka vähättelee omaa tarinointitaitoaan: hän tunnustaa vastenmielisyyttä Goldsmithin ja Richardsonin sentimentaalisuutta kohtaan, mutta valittelee Fieldingille tai Smollettille ominaisten, lukemattomien risteytyvien juonteiden puutetta.             
           Huomiot ovat osuvia, sillä Goldingin tyylittelystä huolimatta jäljitelmä ei ole aikakaudelle uskollinen.
           Tämä ei tarkoita niinkään sitä, että Talbot on kuin Anthony Trollopen puutteineenkin miellyttävä kyläporvari, joka on yllättäen heitetty keskelle Frederick Marryatin asiantuntevaa merimaailmaa. Sen sijaan trilogiaan sisältyvä matka on muutakin maantieteellinen. Golding raivaa systemaattisesti tietä menneiden eettis-filosofisten asenteiden ja kirjallisia tyyliperiodeja hallinneiden painotusten kautta.
           Jo trilogian avauksesta esitettiin näkemys, että tervejärkisyyttä korostava ja viileästi kronikoitseva Talbot edustaa 1700-luvun valistusmaailmaa, kun taas koskettavan kirjeensä kautta ääneen pääsevä pastori Colley on merkki ”romantiikan tummentuvasta prismasta” (kriitikko, kirjallisuudentutkija Don Crompton).
            Jatkossa käsitys osoittautui oikeaksi. Sitä paitsi se, miten Talbot Laskusillan alussa tunnustaa kirjallisen vajavaisuutensa verrattuna Colleyn luonnonymmärrykseen, mutta tarjoaa lopulta hengen salpaavia myrskyn kuvauksia, ei ole pelkkä tyylillinen sivuseikka.
                        Päätösosan alkuperäinen nimi ”Fire Down Below” ei varoita ainoastaan vallankumousten ajan uhkaavista havereista. Se kuvastaa myös herra Prettimanin, yhteiskunnallisen idealistin sisällä kytevää tulta, absoluutin kipinää, joka on ”hengen todistusta ja musiikkia” - sisäinen ajatus, jonka hän toivoo Australiaan perustettavana Eldoradona muuttavan ulkoista maailmaa.
         Tällaista hengen muutosta ja heittäytyvää optimismia Talbot voi yrittää tavoitella vain uudella, romanttisen irrationaalisella ja luonnosta häikäistyneellä lyyrisen ymmärryksellään:
         ”Syystä tai toisesta runous on avautunut minulle - ei niinkään huvituksena, silkkana kauneutena - mutta mahtavana - kuin mies täydessä pituudessaan - sitten öisin, tähtien tuikkiessa - järjetön luonto - minua puolittain hävettää myöntää sitä...”
          Modernin projektin alun mittava ajallinen ja henkinen muutos tiivistyy raskaaseen laivamatkaan, ja inhimillistä todellisuutta jäsentävää kirjallisuutta sinänsä - kirjallisuudenhistoriaa - tarjotaan lukijalle sen kartastona.
          Järjen ja intohimon, valistuksen ja romantiikan punnukset tuntuvat käyvän trilogiassa tasan, mutta ajatus, joka on painanut rationalisti-Talbotiin oman tunnelmansa muiston, palaa vielä unessa:
         ”Vaikka en koskaan hyväksynytkään sitä... on se vielä olemassa.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti