Kun on
aloittanut lehtimiestyön ja yliopisto-opinnot naputtelemalla Olivetti Letteran
kirjoituskonetta, siirtyminen paperilta lerpulle, lerpulta korpulle, korpulta
rompulle ja nyt muistitikkuun tai pilveen tuntuu nopealta.
Nuoremmille lista voi
sisältää muinaishistoriaa, mutta historian eräs kiusallinen elementti ei muutu
miksikään. Varmuuskopiot (lehtileikkeen ja valokopion korvannut uudissana
tämäkin) osoittautuvat usein hyödyttömiksi, kun vanhaa sisältöä haluaisi sentimentaalisista tai asiallisista syistä siirtää
uuteen formaattiin.
Alla oleva lyhyt yhteenveto
Willian Goldingin Meri-trilogiasta on kaiketi ainoa painettuun Uuteen Suomeen (1919-1991) tarkoitettu teksti,
jota nykyinen käyttöjärjestelmäni ja ohjelmapakettini kykenee edes jotenkin tulkitsemaan - yritin ajankuluksi rekonstruoida sitä samalla kun kuuntelin Brad Mehldau Trion uutta levyä. Muu on
tyhjää, tietokoneen luomaa merkkikaaosta, toisinaan (mutta ei tästä) kellastunut
lehtileike.
Juttu lienee julkaistu
vuonna 1991, kuten trilogian päättäneen romaanin Laiva tulessa suomennoskin, otsikko oli ”Muutoksen ajan kartasto”.
Vaikuttaa kelvolliselta
myös nykymittapuin, vaikka vielä melko tuore merkintä kandin tutkinnosta näkyy
kuivana lausuntomaisuutena. Seminaareissa yleisöllä on opintoihin liittyvä
kannuste tai jopa virkavelvollisuus kuunnella mitä puhujalla on sanottavaa,
lehtiä luetaan vapaaehtoisesti. Siksi kirjoittajalla pitäisi olla
kiinnostavampaa asiaa, tai ainakin kiinnostavampi johdanto, kuin tässä. Ja siksi eräitä tulkinnallisia kliseitä olisi voinut vastustaa. Kuten lainausta, jossa romantiikka "tummentaa" valistuksen tuoman järjen valon. Hyvä, että asiaintilat yritetään selittää (valistus), toisinaan parempi, että niitä haluttaisiin muuttaa (romantiikka) - ehkä romantiikan huono nykymaine johtuukin siitä, ettei muutos meille enää merkitse vallankumousta uuden alkuna vaan jotakin hirveää talouden tai luonnon katastrofia kaiken loppuna?
Toisaalta Uuden Suomen kriitikolta vielä puuttui se ”10-15 vuotta”, joka päivän lehdessä haastatellun estetiikan tohtori Anita Sepän mukaan menee kevyesti, jos taidealoilla haluaa hankkia hyvän yleissivistyksen: ”Saa lukea aika paljon, että hallitsee edes perusasiat.”
Toisaalta Uuden Suomen kriitikolta vielä puuttui se ”10-15 vuotta”, joka päivän lehdessä haastatellun estetiikan tohtori Anita Sepän mukaan menee kevyesti, jos taidealoilla haluaa hankkia hyvän yleissivistyksen: ”Saa lukea aika paljon, että hallitsee edes perusasiat.”
Varmaankin
totta, mutta sivistyksen puutetta voi peitellä myös välttelemällä ulkoa
opittuja ylisanoja ja muuta professori Kai Laitisen tuomitsemaa ”termipuuroa”.
Kokeilin niitä, ja ihan tahallaan, vasta Suomen
Kuvalehdessä, kun vaihtunut johto lyhensi juttumittaa entisestään – tuntui,
ettei tilanne enää antanut edellytyksiä juuri muulle kuin kriitikon mielipiteen
painottamiselle.
Uudelta
päätoimittajalta, Martti Backmanilta, tuli pian soitto. Arvostelujeni taso
näyttää laskeneen, Backman sanoi. Se kokeilu loppui lyhyeen. Ja kiitos vielä
kerran palautteesta.
Kieltolauseiden määrästä Backman ei sanonut mitään: ei niinkään, ei eikä, ei ainoastaan.
Siitä huomautti vasta Imagen Matti
Apunen, mutta turhaan. Maneeri näyttää yrityksistä huolimatta säilyvän, kunnes
tiedän miten asiat ovat. Nyt on vain joukko havaintoja siitä, miten ne
todennäköisesti eivät ole.
William Golding: Laiva tulessa.
Suomentaneet Eila Pennanen & Hanno Vammelvuo. Gummerus 1991.
Nobel-kirjailija
William Goldingin Meri-trilogissa (Merimatka,
Laskusilta, Laiva tulessa) tehdään matkaa Englannista Australiaan, huonokuntoisella
purjealuksella. Tapahtuma-aika osuu Napoleonin sotiin, ja tuntuu siltä, kuin
kirjailija itse olisi paennut taidokkaaseen pastissiin nykyistä kirjallista
ilmapiiriä ja sen tyylillisiä virtauksia, jotka eivät aivan vastaa omia
makutottumuksia tai taipumuksia.
Kertojana
trilogialla on korkea-arvoisen kummisedän keplottelemaan virkapaikkaan matkaava
Edmund Talbot, joka vähättelee omaa tarinointitaitoaan: hän tunnustaa
vastenmielisyyttä Goldsmithin ja Richardsonin sentimentaalisuutta kohtaan,
mutta valittelee Fieldingille tai Smollettille ominaisten, lukemattomien
risteytyvien juonteiden puutetta.
Huomiot
ovat osuvia, sillä Goldingin tyylittelystä huolimatta jäljitelmä ei ole
aikakaudelle uskollinen.
Tämä
ei tarkoita niinkään sitä, että Talbot on kuin Anthony Trollopen puutteineenkin
miellyttävä kyläporvari, joka on yllättäen heitetty keskelle Frederick
Marryatin asiantuntevaa merimaailmaa. Sen sijaan trilogiaan sisältyvä matka on
muutakin maantieteellinen. Golding raivaa systemaattisesti tietä menneiden
eettis-filosofisten asenteiden ja kirjallisia tyyliperiodeja hallinneiden
painotusten kautta.
Jo
trilogian avauksesta esitettiin näkemys, että tervejärkisyyttä korostava ja
viileästi kronikoitseva Talbot edustaa 1700-luvun valistusmaailmaa, kun taas koskettavan
kirjeensä kautta ääneen pääsevä pastori Colley on merkki ”romantiikan
tummentuvasta prismasta” (kriitikko, kirjallisuudentutkija Don Crompton).
Jatkossa
käsitys osoittautui oikeaksi. Sitä paitsi se, miten Talbot Laskusillan alussa tunnustaa kirjallisen vajavaisuutensa verrattuna
Colleyn luonnonymmärrykseen, mutta tarjoaa lopulta hengen salpaavia myrskyn
kuvauksia, ei ole pelkkä tyylillinen sivuseikka.
Päätösosan
alkuperäinen nimi ”Fire Down Below” ei
varoita ainoastaan vallankumousten ajan uhkaavista havereista. Se kuvastaa myös
herra Prettimanin, yhteiskunnallisen idealistin sisällä kytevää tulta,
absoluutin kipinää, joka on ”hengen todistusta ja musiikkia” - sisäinen ajatus,
jonka hän toivoo Australiaan perustettavana Eldoradona muuttavan ulkoista
maailmaa.
Tällaista
hengen muutosta ja heittäytyvää optimismia Talbot voi yrittää tavoitella vain
uudella, romanttisen irrationaalisella ja luonnosta häikäistyneellä lyyrisen
ymmärryksellään:
”Syystä
tai toisesta runous on avautunut minulle - ei niinkään huvituksena, silkkana
kauneutena - mutta mahtavana - kuin mies täydessä pituudessaan - sitten öisin,
tähtien tuikkiessa - järjetön luonto - minua puolittain hävettää myöntää
sitä...”
Modernin
projektin alun mittava ajallinen ja henkinen muutos tiivistyy raskaaseen
laivamatkaan, ja inhimillistä todellisuutta jäsentävää kirjallisuutta sinänsä -
kirjallisuudenhistoriaa - tarjotaan lukijalle sen kartastona.
Järjen
ja intohimon, valistuksen ja romantiikan punnukset tuntuvat käyvän trilogiassa tasan,
mutta ajatus, joka on painanut rationalisti-Talbotiin oman tunnelmansa muiston,
palaa vielä unessa:
”Vaikka
en koskaan hyväksynytkään sitä... on se vielä olemassa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti