Ironia: Kolmas teesi

Teesi numero 3: Ironian suhde mielipiteeseen on suunnilleen sama kuin arvojen suhde moraalin. Vain jälkimmäinen velvoittaa johonkin, edellinen pikemminkin vapauttaa velvoitteista.

Bret Easton Ellisin on sanottu tallentavan romaaneissaan kulutuskulttuurin yhdenmukaistavia ja epäinhimillistäviä vaikutuksia. Vuonna 1993 antamassaan haastattelussa kirjailija David Foster Wallace sanoi Ellisin vain monistavan sitä:

“I think it’s a kind of black cynicism about today’s world that Ellis and certain others depend on for their readership. Look, if the contemporary condition is hopelessly shitty, insipid, materialistic, emotionally retarded, sadomasochistic, and stupid, then I (or any writer) can get away with slapping together stories with characters who are stupid, vapid, emotionally retarded, which is easy, because these sorts of characters require no development. With descriptions that are simply lists of brand-name consumer products. Where stupid people say insipid stuff to each other. If what’s always distinguished bad writing - flat characters, a narrative world that’s cliched and not recognizably human, etc.- is also a description of today’s world, then bad writing becomes an ingenious mimesis of a bad world.”

Wallace on oikeassa siinä, että Ellisin romaanit kuvaavat amerikkalaista yläluokkaa eräänlaisten syvyydettömien metonymioiden kautta: halujen, toiveiden, kärsimysten tai häpeän sijaan hän luetteloi rikkaan väen merkkitavaroita, päihteitä ja mielimusiikkia. Väärässä Wallace on todennäköisesti siinä, ettei kyse ei ole kirjallisesta metodista vaan tuomiosta. Ellisin näkökulmasta hänen henkilöidensä ongelma ei ole piittaamaton ja tuhoisa käytös, vaan epäaitous.

Ajatus kuulostaa vanhanaikaiselta, ja kieltämättä latteammalta kuin Ellisin selitykseksi toisaalla tarjottu ”kirjallinen ironia”, mutta Ellis tähdentää sitä suorasukaisesti.

Glamorama (1998) ei sisällä erityistä ristiriitaa sanotun ja tarkoitetun, yleisön odotusten ja tekijän intention välillä, kuten Jonathan Swiftin Vaatimaton ehdotus (1729). Swiftin tilannesidonnaisen ironian sijaan se tuo mieleen Edith Whartonin ja Booth Tarkingtonin modernin realismin.

Toki Wharton käytti kirjallisen metodinsa selittämiseen erilaisia peili-metaforia, kuten Ranskan klassiset realistit. Mutta Whartonin ja Tarkingtonin realismin tarkoituksena ei ollut vakuuttaa lukijalle, että kirjallisuus on totta, vaan että New Yorkin seurapiirien todellisuus on näytelmää. Tai, kuten Ellisin tapauksessa, että se on pintajulkkisten esittämää elokuvaa, jossa julmuus on helpointa ohittaa erikoistehosteina ja läheisten tunneperäiset vaatimukset käsikirjoituksen sanelemina kohtauksina.

Whartonin ja Tarkingtonin historiallinen laajakulma tarkasteli sitä, mikä Wellandien ja Ambersonien elämässä oli katoavaa. Ellisin kapea katse kiinnittää huomion siihen, mikä yläluokkien elämän abstraktilla tasolla näyttäisi olevan pysyvää mutta samalla täysin kuvitteellista. Whartonin Viattomuuden aikaa (1921) mukaillen: Miesmalli Victor Wardin Glamoramassa hengittämä muodin ilmapiiri on ”täynnä pienen pieniä seikkoja, joita pitää noudattaa ja joita vaaditaan, ja joka aina tunkeutuu hänen olemukseensa huumeen tavoin”.

Whartonin kaikkitietävää kertojaa ei edes tarvita. Ellisin sapekkaista haastatteluista tutut mielipiteet toistuvat ivallisten sivuhenkilöiden läksytyksenä: heistä Victor on typerys, jonka muotimaailmaa koskevalla asiantuntemuksella ei ole mitään todellista arvoa. Myös Ellisin into hännystellä New Yorkin kirjallista eliittiä, ja siten kirjailijan roolista käsin perustaa oikeiden arvojen hierarkia, nousee esiin saman ivallisuuden myötä: oppimaton Victor tunnistaa yhdellä silmäyksellä Todd Oldhamin iltapuvut ja Philippe Starckin baarituolit, mutta ei ole kuullut Susan Sontagista.

Ellisin huoli ei sinänsä ole aiheeton. Tosin hänen paheksumansa ilmiö (”pinnallistuminen”, yhtenäissivistyksen mureneminen, välinpitämätön materialismi, tms.) ei ole muodin tai muiden kauneusihanteiden luoma uhkakuva. Se on kulutusyhteiskunnan lupaus. Merkkien ja ihmisten irrallisuus sekä lumemaailman leviäminen ovat osa samaa vapautuksen teologiaa, jonka puheenvuoro oli Glamoraman ilmestyessä siirtynyt valistusfilosofeilta erilaisille tavaroiden tai palveluiden kaupittelijoille. Heidän mukaansa tajuntateollisuuden oikeuttamaan pinnallisuuteen sisältyy syvempi, kenties uskonnollinen totuus.

”Buddhalaisuus puhuttelee ihmisiä suuresti juuri nyt", sanoi Helsingin puhelin Oyj:n silloinen konsultti, mediapersoona, Sitran tutkimusneuvoston jäsen ja sittemmin mediatutkimuksen professori Teppo Turkki, ”sillä sen filosofiahan perustuu ajatukseen, että kaikki on harhaa”.

Jos kirjailija kuvaa ironian avulla ristiriidan, kuten runoilija Vesa Haapala kuvaili omaa työtään, mitään ironiaa ei ole, sillä ei ole ristiriitaakaan: Turkki tunnistaa Philippe Starckin baarituolin ja on lukenut Susan Sontagia. Siksi Glamoramasta ei ole Turkin viisastelun torjujaksi. Ellis on enemmän puritaani kuin tolkullisuuteen kykenevä moralisti. Jälkimmäinen pohtii inhimillisiä heikkouksia, edellinen pitää kirjaa synneistä.

Kun Ellis yhdistää muodin ja mallimaailman terrorismiin, hän tarkoittaa sitä varsin kirjaimellisesti. Muodin levittämät kauneusihanteet ovat terrorismia, koska ne tekevät hyökkäyksiä tajuntaan (trendit), silpovat ruumiita (kauneusleikkaukset) ja tappavat viattomia (anoreksia). Ellisin kritiikki on kuitenkin liian hurmoksellista ja malttamatonta ollakseen kiinnostavaa. Se muistuttaa yleisönosastokirjoitusta, jossa mainitaan Jammu Siltavuori, koska kukaan ei kai enää sen jälkeen voi vastustaa pitempiä vankilatuomioita. 

Hyvä kirjailija saa lukijan ajattelemaan asiaa laajemmasta näkökulmasta, huonompi toivoo voivansa tuottaa viimeisen tuomion olosuhteet.

Glamoramassa muoti kiidättää maailma kohti sitä hetkeä, jossa todellisuus karkaa keinotekoiseen hypertodellisuuteen ja kaikki inhimillinen katoaa lopullisesti tavaramuotoon. Terrorismi on tämän todellisuuden väkivaltaisen ja totaalisen ratkaisemisen vaatimus. Ei enää ounastelua, määräpäivien odottelua tai epäröiviä keskusteluja, ainoastaan räjähtäviä lentokoneita.

Muotipiirit joutuvat siis Glamoraman ehtymättömän katastrofitunnelman keskipisteeseen, mutta siitä ne ovat lähinnä imarreltuja. Ellen, Cosmopolitanin ja Voguen toimittajat ylistivät Ellisin visiota, jossa valokuvamallit vuoraavat Pradan puvut luodinkestävällä kevlarilla ja kantavat Semtex-räjähdettä Vuittonin olkalaukuissa. Heidän mielestään muodin pitääkin olla paitsi seksikästä, myös kuoleman vakavaa. Ja koska muodilla ei ole historiaa, johon sen vakavuus voitaisiin perustaa (ainoastaan vaatteilla on, kuten jo Nothinghamiin pitsistä syntynyt skandaali osoitti), se pitää perustaa analogiaan.

    Jos jatkuva (ulkokohtaisen) kauneuden tavoittelu tapahtuu jonkin muun kustannuksella, kuten Victor kysyi jo Glamoraman alussa, niin mitä se muu voisi olla? Victor ei tiedä, eikä todellisuusperiaatteen katoamisesta sokaistunut Ellis osaa sanoa sen enempää. Siksi Glamorama päättyy tekijälleen ominaiseen romanttiseen fantasiaan. Fantasian tarjoama mielikuva median ja kuluttamisen ulottumattomiin jäävästä olemassaolon sirpaleesta on tietoisen banaali. Sen lienee tarkoitus heijastaa kirjailijan käsitystä kahden viimeksi päättyneen vuosikymmenen kulttuurisesta tyhjänpäiväisyydestä:

”Tähdet ovat todellisia”, Victor huokaa tyhjän hotellibaarin edustalla: ”Tulevaisuus on tuo vuori.” Hyvä on, ristiriita ajanmukaisen ja pysyvän välillä tulee (jälleen) ymmärretyksi. Mutta jos ”ajanmukaisuus” on vain löysän ajattelun kätevä veruke, Ellisin kyvyttömyys kirjoittaa tai lukijan haluttomuus lukea etevämpää tekstiä tuskin kelpaa kirjailija David Foster Wallacen kaipaamaksi todistukseksi kirjallisuuden tilasta maailman tilan riittävänä jäljittelynä.

Wallacen haastattelu, johon Ellis saattoi myöhemmin viitata, kun hän itse puhui Wallacen ”keskilännen sentimentaalisuudesta”, jatkui näin:

“If readers simply believe the world is stupid and shallow and mean, then Ellis can write a mean shallow stupid novel that becomes a mordant deadpan commentary on the badness of everything. Look man, we’d probably most of us agree that these are dark times, and stupid ones, but do we need fiction that does nothing but dramatize how dark and stupid everything is? In dark times, the definition of good art would seem to be art that locates and applies CPR to those elements of what’s human and magical that still live and glow despite the times’ darkness. Really good fiction could have as dark a worldview as it wished, but it’d find a way both to depict this world and to illuminate the possibilities for being alive and human in it.”

                      Kirjailijassa (Ellis), joka on arvostelemiensa muoti- ja seurapiirien lemmikki, on tietysti jotain ironista. Mutta, kuten olen todennut, mitään ristiriitaa ei ole. Ristiriita on seurapiirien lemmikin ja itsemurhan tehneen kirjailijan (Wallace) välillä. Mutta tässä, kuten muissakaan ristiriidoissa, ei ole mitään sinänsä ironista.