Teesi numero 4: ”Vakuuta itsellesi, että
ikävystyttävästä on tullut kiinnostavaa, sillä kaikesta kiinnostavasta on tullut
ikävystyttävää”. Thomas Mann: Tohtori Faustus (1947)
Muodin vaihtuvat
sesongit ovat kuin loputon sarja sanakirjan mainitsemia ironisia nurinkäännöksiä,
joissa arvoton esitetään arvokkaana, viime kevään kaunis rumana ja -
kierrätystyylien ansiosta - aiemmin rumaksi osoitettu jälleen kauniina,
vastenmielinen houkuttelevana ja ahdistava banaalina.
Kaikki
tämä tapahtuu vailla epäilyä ja hyvässä järjestyksessä. Kaunis ja ruma, hyvä
tai huono ovat vain vaiheita muodin omassa kierrossa, eivät vaatteen tai
mahdollisesti minkään muunkaan olemuksellisia ominaisuuksia, joilla kannattaisi
vaivata päätään.
Tässä
mielessä muodin ironia sopii varsin hyvin sellaisen vanhaa tukahduttavan
kulttuurikritiikin uudeksi malliksi, josta kuitenkin puuttuvat sitä edeltäneen
kulttuurikritiikin romanttiset ja utooppiset elementit. Jäljelle jää huomion,
huomatuksi tulemisen periaate.
Tätä
tarkoitti myös filosofi Tuomas Nevanlinna, kun hän kirjoitti Teatteri-lehdessä (6/00)
miten ”1990-luvulla postmodernisuudesta tuli arkipäivää”. Arvokkaalta vietiin
arvo ilman että mitään tarvitsi osoittaa tilalle, tai kuten Nevanlinna sen
ilmaisee: ”Haluttiin päästä kansakunnan ykköspaikalle julistamaan että
kansakunta on kuollut.”
1900-luvun
viimeisen vuosikymmenen kuluessa ”sekä toteutuivat että pervertoituivat ne
asiat, joita kolmen vuosikymmenen nuorisosukupolvet olivat ajaneet”. Kulttuurikritiikki
on nyt viety loppuun, Nevanlinna kirjoittaa. Enää ei ole Valtiomiehiä, on vain ”mediapoliitikkoja”;
enää ei ole Suuria Ajattelijoita, on vain ”muotifilosofeja”; enää ei ole
Tietoa, vain ”informaatiota”; enää ei ole Valtaa, on vain ”verkostoja" tai
”salaliittoja”; enää ei ole Mestareita ja Noviiseja, vaan vain ”tähtiä” ja ”faneja”.
Kaksitoista
vuotta sitten Nevanlinna ei voinut arvata miten vahva rooli ilmastonmuutoksella ja sen takaamalla kulutuskulttuurin itsetuholla olisi uuden polven kulttuurikriitikoiden parissa. Tämä muutos, tai
lisäys, ei kuitenkaan kumonnut otaksumaa ”postmodernin” kulttuurikritiikin
historiattomuudesta ja latteudesta. Se vahvisti sitä (ei enää kiistaa valinnoista, vaan varoitus äkillisestä lopusta).
Luin lehdestä,
että ”maailma pitää pelastaa kulutuskulttuurin liekeistä”. Ja tietysti Helsingin
Sanomien kulttuurisivulta, sillä taloudessa tai urheilussa kaksi raamatullista
metaforaa yhdessä lauseessa voisi kuulostaa mahtipontiselta.
Samanlaisia saarnoja,
joissa ihmisen toimeentulo ja luonnon tila ovat muuttuneet elämästä
eskatologiaksi, näkee nykyisin paljon. Esimerkkien perusteella vaikuttaa siltä
kuin Nevanlinnan tarkoittama moderni kulttuurikritiikki olisi ensisijassa
perustunut välittömään ja muutokseen (yhdet ihmiset sortavat toisia), mutta ”postmoderni”
kulttuurikritiikki perustuu ensisijaisesti kaukaiseen ja väistämättömään
(kaikki ihmiset tuhoavat maapallon).
”Postmodernisti”, joka
tunnistaa enää yhden ideologian (markkinatalous) ja yhden ideologiakritiikin
(kaiken mädännäisyys), on löytänyt juuri sellainen yleispätevän ja kaiken
selittävän kokonaisuuden, joita modernin kriittisen teorian perustajat (Theodor
Adorno) ja työnjatkajat (Gilles Deleuze) inhosivat yli kaiken.
”Postmodernin” kritiikin
eskatologisesta piirteestä ei seuraa ainoastaan kohtuuton määrä raamatullisia
kielikuvia, vaan kaikille messiaanisille opetuksille ominainen yksityiskohtien
epätarkkuus, jota tasapainottaa sanoman moraalinen painavuus. Ja tästä seuraa,
ettei ”postmodernin” kritiikin tavallinen retorinen väline ole esimerkki vaan
analogia.
Ville-Juhani Sutisen essee-kirjassa
Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan (2009) ei kerrota ainoastaan miksi
ukrainalaisten naisten paljastava pukeutuminen ei ole oikeasti kevytmielistä
(pitkästä kulutuskapitalismin vaiheesta säästyneessä valtiossa ei ole koettu ”syntiinlankeemusta”).
Lisäksi siinä kerrotaan, ettei tekijä osaa erottaa Valko-Venäjän diktatuuria
länsimaisesta demokratiasta, tyypillistä uutista peräpukamavoidemainoksesta tai
kouluampumisen uhria television ääressä makaavasta ihmisestä.
Todellisuudessa varmasti
osaakin. Mutta kirjassa, jonka toistuva mittakaava on välittömään ja
yksityiskohtaiseen paneutuneen modernin kriitikon vieroksuma ”kaikki” tai ”kokonaan”,
mikään sanoma ei perustu argumentoitavaan näyttöön vaan moraaliseen
etuoikeuteen (”maailma pitää pelastaa kulutuskulttuurin liekeistä”).
Sama muoto ja modus
toistui tämän blogin kommenteissa, kun kriitikko Teemu Manninen halusi puolustaa
Helsingin Sanomissa käyttämäänsä fraasia ”masennuslääkkeiden rikkoma
iltapäivälehtitajunta”. Miten? Ensinnäkin ajanmukaisuudella (”se on tätä päivää”),
toiseksi harvinaisuudella (”jotain, mitä harvoin runoudessa käsitellään”) ja
kolmanneksi subjektiivisuudella (”asia, jonka havaitsen ympärilläni itsessäni
ja läheisissäni”).
Ensimmäinen perustelu on
totta. On tätä päivää väittää, että masennuslääkkeiden kasvanut myynti kertoo
yhteiskunnallisen ahdistuksen kasvusta, vaikka todellisuudessa myynti kasvaa, koska lääkeet ovat tehokkaampia ja niillä on vähemmän sivuvaikutuksia kuin ennen. Ja on tätä päivää väittää, että masennus kertoo eriarvoisuudesta,
syrjäytyneisyydestä tai muusta länsimaisen elämäntavan ilmiöstä, vaikka
masennus ei laajojen tilastoselvitysten mukaan ole millekään yhteiskuntaluokalla
tai –mallille ominainen elämäntapasairaus.
Toinen perustelu on
triviaali, paitsi taiteita kilpailuttavan estetiikan näkökulmasta.
Kolmas perustelu ei ole
perustelu lainkaan, vaan vetoomus, että kestämätöntä ajatusrakennelmaa
kunnioitettaisiin toisen henkilön oikeutena omaan mielipiteeseen.
Modukseltaan epätarkkaa
lausetta voi tietysti puolustaa loputtomasti. Juuri siksi se oli jo alun perin
epätarkka. Mannisen (ja Sutisen) valitseman lauseen muoto ei ole
puolustettavissa, jos kyse on rationaalisesta keskustelusta. Haluttua
kielteistä mielikuvaa luovana sana-assosiaationa se hyvin pitkälle toistaa esimerkkiä, jota
olen tavannut käyttää luennoilla:
”En halua väittää, että
herra N.N. on vaimonhakkaaja. Haluan, että aina kuullessanne nimen N.N. te
samalla ajattelette sanaa vaimonhakkaaja.”
Lopuksi vastaan
kysymykseen; ”Mitä ironia on?”
On ironista, että yksilön
oman kriittisen arvostelukyvyn turruttamista vastustavat kirjoittajat käyttävät
ensisijassa retorisia keinoja, joiden ainoa tarkoitus on lukijan oman kriittisen
arvostelukyvyn turruttaminen. Sen sijaan tämän retoriikan perustelu sillä, että kyse olisi ironiasta tai edes parodiasta, ei ole ironista. Se on väärin.
Päätössanat
Kirjailija David
Foster Wallace näkemys kyynisen asenteen ja laiskan kirjoittamisen yhteydestä
jatkuu näin (kiitän lainauksesta Tommi Melenderin blogia):
”Irony's useful
for debunking illusions, but most of the illusion-debunking in the U.S. has
now been done and redone. Once
everybody knows that equality of opportunity is bunk and Mike Brady's bunk and
Just Say No is bunk, now what do we do? All we seem to want to do is keep
ridiculing the stuff. Postmodern irony and cyninicism's become an end in
itself, a measure of hip sophistication and literary savvy. Few artists dare to
try to talk about ways of working toward redeeming what's wrong, because
they'll look sentimental and naive to all the weary ironists. Irony's gone from
liberating to enslaving. There's some great essay that has a line about irony
being the song of the prisoner who's come to love his cage.”
Ja
tässä sama vielä omin sanoin, kertauksena
tämän kokonaisuuden johdannosta:
Ironia
ei kerro mitään. Ironia on aina tunnistettavaa (”huomasitteko ironian?”), ei
elämyksellistä. Ironia ei ole arvostelma tai perustelu. Se on asenne, joka haluaa
tulla hyväksytyksi välittömästi ja ilman järkisyitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti