perjantai 4. toukokuuta 2012

Ironia: Neljäs teesi & päätössanat


Teesi numero 4: ”Vakuuta itsellesi, että ikävystyttävästä on tullut kiinnostavaa, sillä kaikesta kiinnostavasta on tullut ikävystyttävää”. Thomas Mann: Tohtori Faustus (1947)


Muodin vaihtuvat sesongit ovat kuin loputon sarja sanakirjan mainitsemia ironisia nurinkäännöksiä, joissa arvoton esitetään arvokkaana, viime kevään kaunis rumana ja - kierrätystyylien ansiosta - aiemmin rumaksi osoitettu jälleen kauniina, vastenmielinen houkuttelevana ja ahdistava banaalina.
Kaikki tämä tapahtuu vailla epäilyä ja hyvässä järjestyksessä. Kaunis ja ruma, hyvä tai huono ovat vain vaiheita muodin omassa kierrossa, eivät vaatteen tai mahdollisesti minkään muunkaan olemuksellisia ominaisuuksia, joilla kannattaisi vaivata päätään.
Tässä mielessä muodin ironia sopii varsin hyvin sellaisen vanhaa tukahduttavan kulttuurikritiikin uudeksi malliksi, josta kuitenkin puuttuvat sitä edeltäneen kulttuurikritiikin romanttiset ja utooppiset elementit. Jäljelle jää huomion, huomatuksi tulemisen periaate.
Tätä tarkoitti myös filosofi Tuomas Nevanlinna, kun hän kirjoitti Teatteri-lehdessä (6/00) miten ”1990-luvulla postmodernisuudesta tuli arkipäivää”. Arvokkaalta vietiin arvo ilman että mitään tarvitsi osoittaa tilalle, tai kuten Nevanlinna sen ilmaisee: ”Haluttiin päästä kansakunnan ykköspaikalle julistamaan että kansakunta on kuollut.”
1900-luvun viimeisen vuosikymmenen kuluessa ”sekä toteutuivat että pervertoituivat ne asiat, joita kolmen vuosikymmenen nuorisosukupolvet olivat ajaneet”. Kulttuurikritiikki on nyt viety loppuun, Nevanlinna kirjoittaa. Enää ei ole Valtiomiehiä, on vain ”mediapoliitikkoja”; enää ei ole Suuria Ajattelijoita, on vain ”muotifilosofeja”; enää ei ole Tietoa, vain ”informaatiota”; enää ei ole Valtaa, on vain ”verkostoja" tai ”salaliittoja”; enää ei ole Mestareita ja Noviiseja, vaan vain ”tähtiä” ja ”faneja”.
Kaksitoista vuotta sitten Nevanlinna ei voinut arvata miten vahva rooli ilmastonmuutoksella ja sen takaamalla kulutuskulttuurin itsetuholla olisi uuden polven kulttuurikriitikoiden parissa. Tämä muutos, tai lisäys, ei kuitenkaan kumonnut otaksumaa ”postmodernin” kulttuurikritiikin historiattomuudesta ja latteudesta. Se vahvisti sitä (ei enää kiistaa valinnoista, vaan varoitus äkillisestä lopusta).
                          Luin lehdestä, että ”maailma pitää pelastaa kulutuskulttuurin liekeistä”. Ja tietysti Helsingin Sanomien kulttuurisivulta, sillä taloudessa tai urheilussa kaksi raamatullista metaforaa yhdessä lauseessa voisi kuulostaa mahtipontiselta.
                      Samanlaisia saarnoja, joissa ihmisen toimeentulo ja luonnon tila ovat muuttuneet elämästä eskatologiaksi, näkee nykyisin paljon. Esimerkkien perusteella vaikuttaa siltä kuin Nevanlinnan tarkoittama moderni kulttuurikritiikki olisi ensisijassa perustunut välittömään ja muutokseen (yhdet ihmiset sortavat toisia), mutta ”postmoderni” kulttuurikritiikki perustuu ensisijaisesti kaukaiseen ja väistämättömään (kaikki ihmiset tuhoavat maapallon).
                      ”Postmodernisti”, joka tunnistaa enää yhden ideologian (markkinatalous) ja yhden ideologiakritiikin (kaiken mädännäisyys), on löytänyt juuri sellainen yleispätevän ja kaiken selittävän kokonaisuuden, joita modernin kriittisen teorian perustajat (Theodor Adorno) ja työnjatkajat (Gilles Deleuze) inhosivat yli kaiken.
                      ”Postmodernin” kritiikin eskatologisesta piirteestä ei seuraa ainoastaan kohtuuton määrä raamatullisia kielikuvia, vaan kaikille messiaanisille opetuksille ominainen yksityiskohtien epätarkkuus, jota tasapainottaa sanoman moraalinen painavuus. Ja tästä seuraa, ettei ”postmodernin” kritiikin tavallinen retorinen väline ole esimerkki vaan analogia.
                      Ville-Juhani Sutisen essee-kirjassa Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan (2009) ei kerrota ainoastaan miksi ukrainalaisten naisten paljastava pukeutuminen ei ole oikeasti kevytmielistä (pitkästä kulutuskapitalismin vaiheesta säästyneessä valtiossa ei ole koettu ”syntiinlankeemusta”). Lisäksi siinä kerrotaan, ettei tekijä osaa erottaa Valko-Venäjän diktatuuria länsimaisesta demokratiasta, tyypillistä uutista peräpukamavoidemainoksesta tai kouluampumisen uhria television ääressä makaavasta ihmisestä.
                      Todellisuudessa varmasti osaakin. Mutta kirjassa, jonka toistuva mittakaava on välittömään ja yksityiskohtaiseen paneutuneen modernin kriitikon vieroksuma ”kaikki” tai ”kokonaan”, mikään sanoma ei perustu argumentoitavaan näyttöön vaan moraaliseen etuoikeuteen (”maailma pitää pelastaa kulutuskulttuurin liekeistä”).
                      Sama muoto ja modus toistui tämän blogin kommenteissa, kun kriitikko Teemu Manninen halusi puolustaa Helsingin Sanomissa käyttämäänsä fraasia ”masennuslääkkeiden rikkoma iltapäivälehtitajunta”. Miten? Ensinnäkin ajanmukaisuudella (”se on tätä päivää”), toiseksi harvinaisuudella (”jotain, mitä harvoin runoudessa käsitellään”) ja kolmanneksi subjektiivisuudella (”asia, jonka havaitsen ympärilläni itsessäni ja läheisissäni”).
                      Ensimmäinen perustelu on totta. On tätä päivää väittää, että masennuslääkkeiden kasvanut myynti kertoo yhteiskunnallisen ahdistuksen kasvusta, vaikka todellisuudessa myynti kasvaa, koska lääkeet ovat tehokkaampia ja niillä on vähemmän sivuvaikutuksia kuin ennen. Ja on tätä päivää väittää, että masennus kertoo eriarvoisuudesta, syrjäytyneisyydestä tai muusta länsimaisen elämäntavan ilmiöstä, vaikka masennus ei laajojen tilastoselvitysten mukaan ole millekään yhteiskuntaluokalla tai –mallille ominainen elämäntapasairaus.
                      Toinen perustelu on triviaali, paitsi taiteita kilpailuttavan estetiikan näkökulmasta.
                      Kolmas perustelu ei ole perustelu lainkaan, vaan vetoomus, että kestämätöntä ajatusrakennelmaa kunnioitettaisiin toisen henkilön oikeutena omaan mielipiteeseen.
                      Modukseltaan epätarkkaa lausetta voi tietysti puolustaa loputtomasti. Juuri siksi se oli jo alun perin epätarkka. Mannisen (ja Sutisen) valitseman lauseen muoto ei ole puolustettavissa, jos kyse on rationaalisesta keskustelusta. Haluttua kielteistä mielikuvaa luovana sana-assosiaationa se hyvin pitkälle toistaa esimerkkiä, jota olen tavannut käyttää luennoilla:
                      ”En halua väittää, että herra N.N. on vaimonhakkaaja. Haluan, että aina kuullessanne nimen N.N. te samalla ajattelette sanaa vaimonhakkaaja.”
                      Lopuksi vastaan kysymykseen; ”Mitä ironia on?”
                      On ironista, että yksilön oman kriittisen arvostelukyvyn turruttamista vastustavat kirjoittajat käyttävät ensisijassa retorisia keinoja, joiden ainoa tarkoitus on lukijan oman kriittisen arvostelukyvyn turruttaminen. Sen sijaan tämän retoriikan perustelu sillä, että kyse olisi ironiasta tai edes parodiasta, ei ole ironista. Se on väärin.
                     
Päätössanat

Kirjailija David Foster Wallace näkemys kyynisen asenteen ja laiskan kirjoittamisen yhteydestä jatkuu näin (kiitän lainauksesta Tommi Melenderin blogia):
”Irony's useful for debunking illusions, but most of the illusion-debunking in the U.S. has now been done and redone. Once everybody knows that equality of opportunity is bunk and Mike Brady's bunk and Just Say No is bunk, now what do we do? All we seem to want to do is keep ridiculing the stuff. Postmodern irony and cyninicism's become an end in itself, a measure of hip sophistication and literary savvy. Few artists dare to try to talk about ways of working toward redeeming what's wrong, because they'll look sentimental and naive to all the weary ironists. Irony's gone from liberating to enslaving. There's some great essay that has a line about irony being the song of the prisoner who's come to love his cage.”
Ja tässä sama vielä  omin sanoin, kertauksena tämän kokonaisuuden johdannosta:
Ironia ei kerro mitään. Ironia on aina tunnistettavaa (”huomasitteko ironian?”), ei elämyksellistä. Ironia ei ole arvostelma tai perustelu. Se on asenne, joka haluaa tulla hyväksytyksi välittömästi ja ilman järkisyitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti