Mitä on romaani kolmannessa polvessa?

Reinolle, huutolaispojalle ei tässä maailmassa luvattu mitään, mutta Jarilla, hänen pojallaan, on kaikki. Oma yritys, kaunis vaimo, arvoasunto parhaalla paikalla.

                      Marjaana Aumaston kahden sukupolven romaani Kuin isä poikaansa (2012) lähtee vahvasta kontrastista, ja sitten varmuuden vuoksi vahvistaa sitä.

Reino on sotaveteraani. Se on kunniallisin ihmistyyppi, jonka suomalainen kirjailija osaa juuri nyt keksiä. Jari on yrityskonsultti. Se on halveksittavin ihmistyyppi, jonka suomalainen kirjailija osaa juuri nyt keksiä. Toinen vaikeni elämästään, toinen puhuu työkseen, Aumasto vielä varmistelee, ikään kuin metafora pitäisi lyödä perille lekalla.

                           Myös yhtäläisyyksiä miesten välillä on. Kuten se, että molemmat pilaavat suhteensa naisiin.

Reino ”ei koskaan puhunut sanaakaan rakkaudesta”, äiti raportoi Fuengirolalta, jossa elää uuden miehen kanssa. Jari puhuu paljon, varsinkin rakastajattarelleen, mutta kiusaantuu, kun tämä vastaa tekstiviestissä samalla mitalla. Sänkykumppani ei tiedosta roolinsa rajoja. Siis sitä, että Jarin yksityiset unelmat paljastuvat noloiksi, jos joku toinen on unelmissa liiaksi läsnä.

                      Kansiliepeen mukaan Kuin isä poikaansa on ”naistietoisen kirjailijan uusi aluevaltaus”, vaikka en tiennyt sen olevan uutta, että naiset lukevat naistenlehtien narsismi-artikkelit ja soveltavat sitä sitten elämäänsä tai kirjallisuuteensa.

                      Jarin tunnepuolen lisäksi myös hänen seksuaalisuutensa on peräisin lähteistä, joita miehet eivät itse kovin yleisesti seuraa tai arvosta. Sängyssä on ”kupeiden” paloa, Kleopatroja ja villieläimiä jokseenkin sama määrä Tommy Tabermannin proosatuotannossa.

Sanoin tämän joko moittiakseni Aumaston kirjoittamisen laatua tai kiittääkseni häntä satiirista, jonka kohteena naisten tunneherruudelle alistuneen miehen mieli. En tiedä kumpi on oikein, sillä romaanin tyyli horjuu sinne tänne. Teoksen kokonaishahmosta kertovaa ohjausta lukija ei juuri saa.

                      Jälkimmäistä tulkintaa tukee omalla tavallaan hieno ja aito lause: ”Myöhemmin Jari oli ymmärtänyt pyytää anteeksi.” Se on istutettu kehyksiin, jossa Jarin uskottomuus tai pari drinkkiä liikaa eivät ole parisuhteen ratkaistavia ongelmia vaan vaimolle kuuluva moraalinen yliote henkisessä valtakamppailussa.

Ensimmäistä tulkintaa tukee se, että romaanin lopuksi lapsen tulo tekee pinnallisista ihmisistä syvällisempiä.

Muutakin valmiiksi tai ennen kirjoitetun tuntuista Aumaston romaanissa on, kuten vauraus pinnallisuuden merkkinä. Toki minäkin olen rikkaille kateellinen yötä päivää, mutta eikö aineellisesti turvatussa elämässä ole enää mitään säädyllistä, vaikka sitä verrattaisiin sodan käyneen sukupolveen puutteeseen ja kärsimykseen? Ja vaikka lukijaa vaihtoehtoisesti lyötäisiin omalla hiilijalanjäljellä ja koko maapallon ekologisella kestokyvyllä?

Jos Pohjantähti-trilogian juonen tiivistää yhteen lauseeseen, se menee jotenkin näin: ensimmäisessä polvessa torppari taisteli luontoa ja jälkeen jäänyttä lainsäädäntöä vastaan, jotta jälkipolvet voisivat elää turvassa ja yltäkylläisyydessä, kolmannessa polvessa maisteri moittii vanhempiaan liian materialistisista arvoista.

Jos kolmannen – tai neljännen - polven kirjoittaman romaanin juonen tiivistää yhteen lauseeseen, se menee jotenkin näin: maalla syntynyt viaton ihmislapsi hukkaa itsensä elintasokamppailussa.

Esimerkit eivät kerro ainoastaan erilaisesta historiasta eri sanataideteosten taustalla. Ne kertovat eri lajityypeistä. Toista askarruttaa kysymys oikeudenmukaisuudesta, toista kysymys synnistä ja lankeemuksesta.

Itse en koe liiallista yleispätevyyttä tai moraalista yli-inhimillisyyttä kirjallisuuden vetoavimpana piirteenä, ja kyllä Aumastokin yrittää täsmentää. Jarin nimi ei ole ”Jari” sattumalta, ja hänen harjoittamallaan yritysvalmennuksella on maali tässä ajassa ja todellisuudessa:

”Hän oli pitänyt saman luennon kymmeniä kertoja, oikeat sanat löytyisivät vaikka unessa. Joskus hän vielä innostui niin kuin ensimmäisillä kerroilla. Niinä kertoina hän tunsi olevansa yhtä kuulijoiden kanssa. Koko Sali oli silloin kuin täynnä avointa ja rakastavaa henkeä. Luovuus, sitkeys ja rohkeus irrottautua vanhasta ja antautua muutokseen. Itseluottamus ja armo. Ja raha, jolla ei loppujen lopuksi ollut merkitystä, mutta jota tuli kuin itsestään. Senttejä taivaasta. Saat sen mistä luovut. Tai ei mitään senttejä vaan miljoonia. Ja viittaus kohonneisiin pörssikursseihin, joiden takana olivat uskallus, intohimo ja nöyryys. Viimeiseksi, kun aikaa oli enää jäljellä viisitoista minuuttia, hän puhuisi onnesta.”

Kun kaikki onnistui, Aumasto jatkaa, kuulijat ottivat Jarin käsivarsilleen ja ”pitelivät kuin rakastettuaan”. Mutta joskus ei niin käynyt:

”Ihmisten ilmeet jäivät kylmiksi. He vilkuilivat kännyköitään ja supattelivat keskenään. Silloin Jariin valahti häpeä. Hän oli paljastanut heille vatsansa ja kurkkunsa, mutta ei ollut kelvannut. He olivat hylänneet hänet. He eivät olleet edes vaivautuneet taistelemaan ja raatelemaan, vaan antaneet olla, mitätöineet.”

En tiedä miten usein Jari Sarasvuolla ihan näin ”valahtaa”, vaikka oikeinhan se tuommoisille olisi. Enemmän minua vaivaa Aumaston tapa sepittää romaanin Jarin moraaliseksi modukseksi teennäisyys, tarvitsevuus, tekopyhyys ja sujuvan ulkokuoren peittämä penseys. Eivät ne taistele vastaan tai raatele yrityskonsultin retoriikkaa vaan toistavat sen evankelista tyyliä.

Sisältääkö Kuin isä poikaansa ylipäänsä ihmisiä ongelmineen vai pelkkiä ajanmukaisia teemoja? Romaanin ”maailma latistuu tv-sarjan kuvavirraksi, joissa rullaa kovin tutun oloinen ihmissuhdedraama”, havaitsi myös Satakunnan Kansan kriitikko Jussi Aurén.