perjantai 22. kesäkuuta 2012

Arkistosta: US vs. muu maailma 3/4


Onko Amerikka salaliitossa muuta maailma ja maailmanrauhaa vastaan?
Todennäköisesti, mutta varmaa tietoa asiasta ei ole, sillä ”varma tieto” on yleensä tullut hörhöfalangilta, jonka kanssa ei mieluusti olisi samaa mieltä mistään asiasta.
Tässä kolmas neljästä arkisto-esimerkistä. Kaikki kirjoitukset on alun perin julkaistu Turun Sanomissa.
                      Vuonna 2006 amerikkalainen dokumentaristi ja humoristi Michael Moore sai Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun elokuvastaan Fahrenheit 9/11. Eräs dokumentin teemoista oli Lähi-idän öljyvaltioiden taloudellinen mahti, jolla ne saivat Washingtonin toimimaan tahtonsa ja etunsa mukaan.
                      Seuraavana vuonna Stephen Gaghan sai parhaan käsikirjoituksen Oscarin elokuvasta Syriana. Eräs poliittisen trillerin teemoista oli Washingtonin sotilaallinen mahti, jolla se sai Lähi-idän öljyvaltiot toimimaan tahtonsa ja etunsa mukaan.
                      Kiittävien arvosteluiden mukaan molemmat elokuvantekijät olivat ”kriittisiä”, vaikka ainakin toista olisi voinut moittia siitä, että hän oli väärässä. Mutta kumpi?
                      Se, ettei tämä kysymys kiinnostanut elokuvakriitikoita, synnytti minussa teorian. ”Kriittisyys”, kun kyseessä on USA, on vain eräs lapsuudessa (Walt Disney) ja nuoruudessa (rock’n roll) syntyneen fanikulttuurin jatke: aikuisemmaksi ja älyllisemmäksi koettu keino pitää jokin itselle tärkeä (Amerikka) mahdollisimman merkitytyksellisenä. Vaikka merkitykset toisinaan olisivatkin keskenään ristiriitaisia.


Onko Amerikka alistanut YK:n?

Phyllis Bennis: Tulilinjalla YK. Suom. Kirsi Komonen. Like 2006

Ensin hyvät uutiset.
                      Kylmän sodan jälkeen maailma on rauhoittunut. Vuonna 2003 aseellisia konflikteja oli 40 % vähemmän kuin vuonna 1992, toteaa viiden maan rahoittama Human Security Report. Lisäksi tappavimpien, yli tuhat henkeä vuodessa vaativien sotien määrä laski 80 %.
                      YK:n entinen strategisen suunnittelun johtaja Andrew Mack antaa tästä suuren kunnian maailmanjärjestölle. Kylmän sodan jälkeen se otti johtavan aseman ajamalla läpi ennen näkemättömän määrän rauhanaloitteita, Mack arvioi, ja Rand Corporation –tutkimuslaitoksen raportin mukaan sen rauhanturvaoperaatioiden onnistumisprosentti on ollut yli 60.
                      Sitten huonot uutiset.
                      Viime vuosikymmenellä ”sotia putkahteli esiin kuin myrkkysieniä happosademyräkän jälkeen”, Phyllis Bennis toteaa kirjassaan Tulilinjalla YK.
Samaan aikaan ”amerikkalaistyyppinen imperialismi” on syrjäyttänyt YK:n demokraattisen päätäntävallan ja tehnyt maailmanjärjestöstä sen omien operaatioiden viikunanlehden. YK on militarisoitu Washingtonin palvelukseen, Bennis varoittaa, minkä seurauksen muut, usein konflikteja ennalta ehkäisevät humanitaariset toiminnot kärsivät.
Bennisin johtopäätös onkin se, että otsikot YK:n kompuroinnista Somaliassa, Ruandassa, Irakissa tai Jugoslaviassa ovat osa poliittista peliä. Todellinen epäonnistuja on maailmanjärjestöä pillinsä mukaan tanssittanut Washington, joka käyttää omia virheitään YK:n arvovallan nujertamiseen.

Ensimmäinen Persianlahden sota tukee hyvin Bennisin tulkintaa, toinen Persianlahden sota vielä paremmin. Jugoslavia sopii kuvaan huonommin, ja Ruanda on ehkä aivan oma lukunsa julmuuden ja välinpitämättömyyden historiassa.
                      Viime vuosikymmenen alussa maailmanyhteisön oli kai jotenkin reagoitava Irakin ryöstöretkeen Kuwaitissa, mutta YK:n rooli jäi muodolliseksi. Seurauksena oli demokraattisen prosessin kannalta hämmentävä sota, joka pysähtyi enemmän verenvuodatukseen tympääntyneiden kenraalien vetoomuksesta kuin poliitikkojen päätöksestä.
                      Tällä vuosituhannella muodollisuudet hylättiin, ja USA kutsui YK:n vasta Irakin jälkisiivoukseen.
                      Myös Jugoslaviassa maailmanyhteisön oli reagoitava, mutta taas sotilaallista ratkaisua kiirehdittiin, Bennis väittää. Lisäksi hän uskoo, että Kosovossa YK:n mandaatti sivuutettiin tahallaan, koska USA halusi nöyryyttää maailmanjärjestöä. Mahdollinen veto turvallisuusneuvostossa oli kuulemma veruke, sillä halutessaan USA olisi voinut ”kauppasuhteilla” painostaa serbialaisista heimoveljistään huolestuneen Venäjän mukaan yhteiseen rintamaan.
                      Bennis ei tarjoa teoriansa tueksi ainoatakaan venäläistä diplomaattilähdettä tai edes lehtileikettä, koska sellaisia ei ole.
                      Todellisuudessa Venäjän suurin kauppakumppani on EU, kuten muuten myös otsikoissa jatkuvasti sotivan Israelin, ja kauppa on yksityisten yritysten eikä valtioiden välistä. Niinpä esimerkiksi Suomi on EU:n puheenjohtajamaana voinut moittia molempia demokratiakehityksen tai maailmanrauhan murheenkryyneiksi, tottelevaisuutta se ei voi edellyttää.
                      Kun oleelliset asiat ovat oikein, mutta pieniä yksityiskohtia puuttuu, voi lopputulos johtaa harhaan. Tämä ongelma toistuu erityisesti, kun Bennis kirjoittaa Ruandan murhenäytelmästä.

Jopa 800 000 kuolonuhria sadassa päivässä ilman normaaliin sisällissotaan kuuluvien asevoimien käyttöä tai rintamien siirtelyä tuntuu yhä käsittämättömältä.
Toinen omituisuus on se, että Ruandassa USA ei tehnyt mitään niistä asioista, joista sitä on Afganistanin, Jugoslavian tai Irakin tapauksessa moitittu, mutta kiitoksia ei silti ole herunut.
                      USA ei käyttänyt konfliktia tekosyynä sotilaallisen mahtinsa laajentamiseen, se ei levittänyt propagandaa taivuttaakseen haluttomat kansalaisensa sotatoimien kannalle eikä se painostanut liittolaisiaan. Itse asiassa se ei tehnyt mitään, paitsi vaati YK-joukkoja poistumaan maasta sen jälkeen kun kymmenen belgialaista sotilasta oli murhattu, ja säikähtänyt Belgia oli kotiuttamassa loputkin kansalaisistaan.
                      Realistinen otaksuma oli, että olosuhteisiin nähden heikot rauhanturvajoukot johtaisivat uuteen Somaliaan, jossa pelastustehtäviin lähteneiden amerikkalaisten sotilaiden ruumiita raahattiin tv-kuvissa kadulla. Ruandassa YK-joukkoja komentaneen kanadalaisen Romeo Dallairen mukaan otaksuma oli väärä, mutta kokematonta kenraalimajuria ei uskottu.
                      Bennis pitää tätä merkkinä USA:n valtapolitiikasta, joka aina pyrkii YK:n lamaannuttamiseen.
Ihmisoikeustutkija Samantha Powersin Pulitzer-palkittuun kirjaan A Problem from Hell (2003) sisältyy seikkaperäisempi kuvaus. Se kertoo enemmänkin poliittisen tahdon täydellisestä puuttumisesta, minkä seurauksena vääriä päätöksiä tehtiin yksi kerrallaan, lähinnä diplomaattilähteiden ja sotilasasiantuntijoiden suosituksen pohjalta.
                      Pienenä kauneusvirheenä voidaan ehkä pitää sitä, että Bennisin mukaan ”halveksittava” YK-suurlähettiläs Madeleine Albrightin ajoi ”tarmokkaasti” joukkojen vähentämistä Ruandassa. Todellisuudessa kyse oli katkerasti niellystä kompromissista, sillä esimiehistään poiketen Albright olisi halunnut niiden pysyvän paikoillaan.
Todellinen erehdys on sen sijaan kieltää, miten hyvin Ruanda näytti todistavan USA:n mahtipontisen käsityksen sen omasta johtajuudesta ja YK:n neuvottomuudesta: jos USA vetäytyy vastuusta, kukaan ei astu tilalle.
Afrikassa YK:n jäsenmaat sulkivat Ruandan pakolaisilta rajansa, eikä YK:n päämajassa New Yorkissa vaivauduttu edes paheksumaan sitä, että Ruanda oli turvallisuusneuvoston kiertävä jäsen samaan aikaan kun sen maaperällä suoritettiin lähihistorian mittavin kansamurha.
Yleensä riitaisa YK oli saavuttanut ennen näkemättömän yksimielisyyden, sittemmin samaa välinpitämättömyyden harmoniaa on voinut havaita Sudanin tapauksessa.

Phyllis Bennis on tietysti oikeassa kantaessaan huolta YK:n suunnasta.
Viime vuosina maailmanjärjestön budjetti on muistuttanut yhä enemmän USA:n budjettia, hän toteaa: ainoa kasvuosa ovat sotilasmenot, kun taas terveydestä, koulutuksesta ja kulttuurista tingitään.
Toisaalta hän näyttäisi olevan väärässä syyttäessään USA:n aggressiivisuutta maailman levottomuuksien kasvusta. Alussa mainitun Andrew Mackin mukaan YK:n sotilaallisten operaatioiden määrä on kasvanut yksinkertaisesti siitä syystä, että turvallisuusneuvoston sisäisten jännitteiden pienentyessä niitä oli mahdollista kasvattaa.
Kyse on siis ollut tilaisuudesta, johon YK:lla on velvollisuus tarttua, ei supervallan jälkien nöyrästä siivoamisesta. Toinen lukijan oman harkinnan varaan jäävä ongelma koskee Bennisin tarkoitushakuista ”epäonnistumisen” määritelmää.
YK:n ja merijalkaväen operaatio Somaliassa oli tietysti katastrofi, kun mittapuuna on uutiskuvien länsimaissa herättämä järkytys, mutta maailmanjärjestön oman arvion mukaan se pelasti ainakin 100 000 ihmishenkeä. Jos myös Ruandaan olisi lähdetty ajoissa ja riittävällä voimalla, puhuisimmeko me nytkin epäonnistumisesta, jossa satoja siviilejä kuoli YK-joukkojen tai amerikkalaisten luoteihin - vai pystyisimmekö me (tässä kuvitteellisessa skenaariossa) ylipäänsä ymmärtämään miten paljon kauheammalta olisi voitu säästyä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti