Onko Amerikka salaliitossa muuta maailma ja maailmanrauhaa
vastaan?
Todennäköisesti, mutta varmaa
tietoa asiasta ei ole, sillä ”varma tieto” on yleensä tullut hörhöfalangilta,
jonka kanssa ei mieluusti olisi samaa mieltä mistään asiasta.
Tässä viimeinen neljästä
arkisto-esimerkistä. Kaikki kirjoitukset on alun perin julkaistu Turun Sanomissa.
William Blum, joka mm. uskoo CIA:n
murhanneen Olof Palmen, edustaa nyt kommentoitujen suurvaltapolitiikan arvostelijoiden
äärilaitaa. Siksi journalistinen tasapuolisuus edellyttää, että julkaisen myös
eriävän mielipiteen. Sävel ja sanat ovat Billy Joelin (1989):
”We didn't start the fire
It was always burning
Since the world's been turning
We didn't start the fire
No, we didn't light it
But we tried to fight it…”
It was always burning
Since the world's been turning
We didn't start the fire
No, we didn't light it
But we tried to fight it…”
Hämärän rajamailla
William Blum: Kuoleman imperiumi. Kirjoituksia
Vapaudenpatsaan varjosta. Suom. Vesa Suominen. Sammakko 2006, 348 s.
Jos William Blum ei
olisi olemassa, Valkoisen talon likaisten temppujen osaston olisi pakko keksiä
hänet.
Blum on markkinatalouden
globaalia epäonnistumista julistava vaihtoehtolehden toimittaja ja Amerikan
piskuisen vihreän puolueen jäsen, joka viime tammikuussa pääsi yllättäen otsikoihin,
kun Osama bin Laden suositteli lämpimästi hänen kirjaansa. Roistovaltio (2000)
nousi hetkessä verkkokauppa Amazonin myyntilistan sijalta 205763
sijalle 26.
Amerikkalaisessa
julkisuudessa presidentin ulkopolitiikan arvostelijat on toisinaan leimattu
pienten marginaaliryhmien edustajiksi, jotka tarjoavat terroristeille vähintään
moraalista tukea, eikä Bushin kabinetti voi varmaankaan edes kuvitella
väitteelleen tämän mieluisampaa todistusta.
Siinä
kabinetti on tietysti aivan oikeilla jäljillä
Supervallan tekemien
vääryyksien tuomitseminen olisi ehkä vakuuttavampaa, jos niistä ei Blumin
tavoin kudottaisi saumatonta maailmanvallan ohjelmaa – tai jos ihan kaikkia
amerikkalaisten etuja ja motiiveja ymmärtäviä puheenvuoroja ei aina verrattaisi
”kuolaamiseen”, ”hysteriaan” tai ”itsetyydytykseen”.
Sen sijaan bin Laden on
Blumia ylistäessään pahasti harhateillä.
Ensinnäkään Blum ei bin
Ladenin mainitsemassa Roistovaltiossa lupaa, että Amerikan presidenttinä hän
pyytäisi ensimmäiseksi anteeksi ”kaikilta leskiltä ja orvoilta ja monilta
miljoonilta muilta Amerikan imperialismin uhreilta”. Lause löytyy lehti- ja
nettikolumnien kokoelmasta nimeltä Kuoleman imperiumi.
Toiseksi Blum ei ole järin
kiinnostunut leskistä ja orvoista, jos he sattuvat olemaan muslimeja, ja
lisäksi jonkun muun hirmuvallan kuin Amerikan uhreja.
Itse asiassa Blum, joka on ”Slobodan
Milocevicin kansainvälisen puolustuskomitean” jäsen, kieltää Kosovon islaminuskoisen
albaaniväestön vainot kokonaan. Enintään hän myöntää serbien sortuneen joihinkin
ymmärrettäviin kostoiskuihin, kun Naton pommitukset alkoivat.
Samassa yhteydessä Blum
myös jatkaa Noam Chomskyn sepittämää tarinaa albaanitaistelijoista
kansainvälisinä muslimiterroristeina. Naton pommitusten varjolla al-Qaida
perusti sillanpääaseman Kosovoon, parivaljakko analysoi yhteen ääneen.
Se on käypä esimerkki
Chomsky ja Blumin harrastamasta piristävästä ironiasta: kaikki terrorismi on
tavalla tai toisella Amerikan omaa tekoa. Tylsää todellisuutta edustaa
puolestaan se, ettei al-Qaidasta ole Kosovossa nähty mainittavia merkkejä.
Blumin tulkinta Kosovosta
on uskomaton, ja uskomattomia asioita on helpompi uskoa jos ne tapahtuvat
kaukaisissa ja eksoottisissa paikoissa, kuten Euroopassa Amerikasta nähtynä.
Vaikuttaakin siltä, että
Amerikasta näkökulmasta edes muslimiterrorismilla ei voi olla omia ja
itsenäisiä pyrkimyksiä, vaan koko sen olemassaolo on pelkkä vastareaktio
johonkin, jonka Amerikka on jo tehnyt. Todisteeksi Blumille riittää se, kuten
hän muistuttaa heti Kuoleman Imperiumin aluksi, että syyskuun terrori-isku
tehtiin New Yorkissa ja Washingtonissa.
Toinen Kuoleman
imperiumissa toistuva uskomus on se, ettei sodanjälkeinen eurooppalainen
idänpolitiikka voinut perustua eri maiden omaan, perusteltuun arvioon
Neuvostoliiton uhasta, vaan amerikkalaisen tiedustelupalvelun luomiin
harhakuviin.
Jos perspektiiviä kuitenkin
hieman korjataan, muutama yksinkertainen totuus selviää.
Kuten se, että terrorismin
uhreista vain murto-osa on amerikkalaisia, valtaosa on kotimaissaan eläviä
muslimeja. Tai se, että sodan jälkeen puoli Eurooppaa oli oikeasti miehitetty
tai kaapattu kommunistien käsiin. Myös neuvostojoukoilta säästyneessä Suomessa
elettiin hetkittäin oikeita vaaran vuosia, vaikka Blum ei muistaisi omasta
lapsuudestaan ja nuoruudestaan muuta kuin ”vainoharhan ja propagandan”.
Tavalliselle
eurooppalaiselle tämä on kai itsestään selvää. Vain amerikkalaisella Blumilla
on aihetta nähdä sekä sodanjälkeiset asekätkentäoperaatiot länsimaissa että
kylmän sodan jälkeiset sametti- ja sateenkaarivallankumoukset idässä osana
Yhdysvaltain rikollista ”interventiota”.
Kun Suomessa asekätkijöiden kunnia
todettiin jo palautetuksi, monen muun länsimaan kansalaiset vasta lukivat
otsikoista, mihin kaikkeen heidän kotimaissaan oli ryhdytty kommunistisen
vallankaappauksen ja neuvostomiehittäjän pelossa.
Pahamaineisin
operaatio oli Italiassa 90-luvulla paljastettu ”Gladio”.
Värikkäimmän
salaliittoteorian mukaan Gladioon kuuluneet vapamuurarit syyllistyivät
rituaalimurhiin ja saivat rahansa katolisen kirkon arvoitukselliselta Opus Dei
–järjestöltä. Blumin myötäilemä hieman harmaampi teoria otaksuu, että rahat
olivat CIA:n. Niillä salaisten palveluiden verkosto kustansi samaan aikaan sekä
Italian äärioikeiston terroristeja että Punaisia prikaateja, jotta
parlamentaarinen vasemmisto voitaisiin seuranneessa kaaoksessa syrjäyttää
kokonaan.
Totuus
lienee astetta värittömämpi, eikä sitä voi myöskään valikoida mielensä mukaan.
Jos me haluamme uskoa yhdenkin Blumin ja hänen hengenheimolaistensa
sellaisenaan toistamista todistajanlausunnoista, meidän on uskottava kaikki.
Myös se, että Olof Palmen
murhasi CIA George Bush vanhemman nimenomaisesta käskystä.
Kaukaa
Amerikasta katsoen tämäkin voi tietysti kuulostaa ihan uskottavalta. Lähempää
katsoen se on yhtä naurettavaa kuin operaatio Gladion Da Vinci koodi-versio,
jossa Vatikaanin kätyrit vuodattavat kerettiläisten kommunistien verta
pentagrammein koristetuilla tikareilla.
Blum toki ymmärtää, miten helposti
salaliittoteorian voi kuitata naurulla. Niinpä hän onkin päättänyt pitää
viranomaisten tai asiantuntijoiden hymähtelyä vain osoituksena siitä, että hän
on oikeilla jäljillä.
Sitä
Blum ei sen sijaan näytä tajuavan lainkaan, että osa hänen salakähmäisenä ja
rikollisena pitämästään toiminnasta on oikeastaan aika avointa ja normaalia
demokratiaa, vaikka ihan jokaista kuittia ei olisi säästetty.
Noin
vuodesta 2000 lähtien eräät yksityisten säätiöiden ja viranomaisten tukemat
tahot ovat kouluttaneet itäisen Euroopan ummehtuneimpia maita normaalissa
poliittisessa kansalaistoiminnassa. Metodin yksinkertainen tehokkuus löisi
ällikällä jopa agitaattori Puntarpään.
Aaltoliike, joka syrjäytti
ensin Milosevicin, eteni Serbiasta Georgiaan, Slovakiaan ja Ukrainaan, ja
kuuluu nyt olevan Valko-Venäjän ja Venäjän kiusana.
Jos amerikkalaiset
lehtitiedot pitävät paikkansa, ja fläppitauluja ja banderolleja kuitattiin myös
CIA:n pussista, niin onhan se aika harmillista. Paljon tympeämpi vaikutelma
syntyy silti siitä, miten Blum jaksaa yhä surra esimerkiksi Eduard
Shevardnadzen ”suistamista” vallasta, vaikka kyse oli vaalitappiosta, jonka
jälkeen KGB:n vanha konna jätti rälssinsä kuten kuka tahansa entinen
diktaattori – Georgian valtion kassa taskussaan.
Blumia lukiessa on
ylipäänsä vaikea arvioida, koska pelkkä tietämättömyys päättyy ja älyllinen
epärehellisyys alkaa, tai missä kulkee vallanpitäjien todellisen juonittelun ja
siitä sepitetyn salaliittoteorian raja.
Mikäli joku hetkenkään
epäilee, etteivät omat voimat riitä näiden asioiden erottelemiseksi toisistaan,
kehotan etsimään jotakin muuta luettavaa. Suurvaltapolitiikan rikokset, terrori
ja globalisaatio ovat sinänsä tuttuja aiheita, eikä kirjoista ole pulaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti