”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti
ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka
jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa
vakavissaan osallistua argumentaatioon”.
-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987
-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987
”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle
yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja
toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan
osallistua argumentaatioon”, lausui saksalainen yhteiskuntateoreetikko ja
filosofi Jürgen Habermas kolme vuosikymmentä sitten julkaistussa
haastattelussa:
”Ajatusten
julkisessa vaihdossa nämä pätevyysvaatimukset jäävät tavallisesti verhotuiksi
ja ongelmattomiksi, koska yhteinen elämismaailma tarjoaa kulttuuristen
itsestäänselvyyksien muodossa lujan pohjan.”
Mutta
entä jos pohja pettää? Senkin Habermas oli jo havaitsevinaan sähköisen tiedonvälityksen
yleistymisen ja poliittisessa osallistumisessa havaitsemiensa muutosten myötä:
”Minulla
on sellainen vaikutelma, että kehityssuunnat kohti liberaalin julkisuuden
hajoamista – sellaisen jossa mielipiteiden muodostaminen etupäässä tapahtui
diskursiivisesti lukemalla, harkitsemalla, tietoja hankkimalla – ovat
voimistuneet sitten viisikymmenluvun… Yleinen substanssi hajoaa narsismiksi,
jossa kaikki yksilöllinen on kadonnut ja muuttunut stereotyyppiseksi.”
Kenties
tämä oli vain ikääntyvän kirjanoppineen tapa sanoa, että nykyään kaikki
luulevat olevansa oikeutettuja mielipiteeseensä, vaikka eivät olisi viitsineet
sen eteen avata edes yhtä kirjaa, sanomalehteä tai verkkosivua? Ja huomatkaa,
ettei Habermas kolme vuosikymmentä sitten osannut vielä kuvitellakaan
sosiaalista mediaa ja trollaamista.
Jos kommunikaatio oli jo yksityistynyt tiedotusvälineiden
asiakkuudeksi, muuttuiko itseensä käpertyneen asiakkaan tilanne 1990-luvulla,
kun yhdensuuntaisen kommunikaation rinnalle kehittyi yksityisten viestijöiden
verkko?
Ilmeisesti
ei. Tai ei välttämättä. Sen sijaan jo Habermasin happamasti mainitsema
”narsismi” löytää uusia muotoja.
Amerikkalainen
politiikantutkija Jean Bethke Elshtain arvelee kirjassaan Democracy on Trial
(1995), ettei henkilökohtaisen elämänpiirin nostaminen julkiselle areenalle ole
oikeastaan kaventanut yksityisyyttä. Pikemminkin se on hämärtänyt ihmisten
käsitystä omasta roolista yhteiskunnassa. Kun kaikki kääntyy yksilöön itseensä
viittaavaksi, ja jokainen kannattaa tai vastustaa asioita oman etunsa tai
henkilökohtaisen tuntemuksensa perusteella, julkinen tila menettää erityisen yhteisöllisen
sisältönsä. Jäljelle jää pelkkä näyttämö, jolla esitetään omia vaatimuksia ja
penätään oikeuksia.
Mikäli näin tapahtuu, Elshtain
sanoo, kaikki minkä minä haluan tai minä sanon, muuttuu sisällöltään oikeaksi
ja perustelluksi: ”Sen jälkeen myös jokainen julkisesti esitetty epäily tai
haaste on suora hyökkäys omaa itseä vastaan.”
Esimerkkinä
tutkijan analyysin osuvuudesta voisi kai käyttää sitä, miten Noam Chomskyn
kirjat ja Chomskya kommentoivat kirjoitukset herättävät yhä voimakkaita tunteita,
vaikka parempi tietysti olisi, jos lukeminen herättäisi punnittuja ajatuksia.
Tähän blogiin osallistuneelta ”Anonyymilta” kesti tuskin vuorokautta unohtaa Chomsky,
Amerikka ja imperialismi, ja otaksua keskustelun pääteemaksi itsensä,
jota ”herkänahkainen”, ”jaaritteleva” ja ”leimakirvestä heiluttava”
blogikirjoittaja oli syvästi loukannut.
Uskon, että tämä valotti Anonyymin mielipidettä riittävästi, eikä
kahta seuraavaa vuodatusta enää tarvitse julkaista. Sen sijaan kommentit,
joissa vanhan kirja-arvostelun virheet osoitetaan ja korjataan, ovat yhä
tervetulleita. Ne säästäisivät minulta tarkistamisen vaivan, mikäli aiheeseen
tulee joskus kiusaus palata.
Entä
missä määrin verkkokeskustelujen saamiin käänteisiin vaikuttaa se, että osa
keskustelijoista haluaa aina tai ainakin joskus esiintyä nimen sijaan
nimimerkillä? Kirjailija-kolumnisti Kaarina Hazardin näkemystä nimimerkillä
kirjoittajista on lainattu usein, joten lainataan tässäkin. Kolumni oli
otsikoltaan ”Urpot” ja se julkaistiin Iltalehdessä 21.9.2009:
Ja miksi sitten
nimettömät nettikeskustelut ovat niin perseestä? Netinhän piti antaa puhelupa
sillekin, joka vian, haitan tai vamman tahi muun pakottavan poissaolon takia on
estynyt osallistumasta kuvaillun kaltaiseen, läsnäoloa vaativaan
kokoontumiseen.
Aina auki oleva netti - tässähän sitä kantojen kirjo vasta kukkiikin,
juhlittiin. Ja mitä saatiin? Pimeistä ja vielä pimeämmistä nurkista huutelun
kakofonia, jossa oman kommentin ei suinkaan ole tarkoitus tuoda lisävalaistusta
asiaan, vaan lopettaa muiden puhe.
Mikseivät nettikeskustelut toimi? Miksei nettikeskusteluissa tuoksu
osallisuus, vaan haisee osattomuus? Miksi äänessä oleminen on vaille jäämistä
eikä mukana olemista? Eihän se nyt se pelkkä netti voi olla. Onko se se kasvoja
vaille jääminen? Onko se se nimettömyys? Miksi meistä tulee paskasakkia heti,
kun omaa nimeä ei tarvitse sanoa? Tarjolla olisi kasvokkainen demokratia, mutta
me heilumme mieluummin nimimerkkien kokoburkhan takana keskisormi pystyssä.
Niinkö se on, että huppu päässä huutelu tekee meistä välttämättä ku klux
klaanin?
Niinpä, mutta kummasta
nyt lopulta on enemmän harmia?
Siitä, että yksi Anonyymi kirjoittaa nimettömänä, koska haluaa huijata
lähinnä itseään? Vai siitä, että joku toinen kirjoittaa nimellä, koska haluaa huijata
muita ihmisiä?
Kun
arvio Chomskyn kirjasta Maailmanvalta vai maailmanloppu (2006) alun perin
ilmestyi, palautetta tuli eversti ja valtiotieteen tohtori Pekka Visurilta,
joka tuolloin tunnettiin presidentti Mauno Koiviston epävirallisena mutta luotettuna
sotilaspoliittisen neuvonantajana. Tätä roolia Visuri tosin palautteessaan
vähätteli, ja korosti, että ”Koivistoa tuntevat tietävät hänen muodostavan
kantansa hyvin itsenäisesti laajan lähdeaineiston ja pitkän kokemuksensa
pohjalta”.
Visurin
vaatimattomuus onkin paikallaan. Koiviston kannat Jugoslaviaan hajoamiseen ovat
kestäneet lähihistorian tarkastelua jokseenkin yhtä huonosti kuin hänen
varhaiset julkilausumansa Viron itsenäistymisprosessista. Epäonnistuneena
pidin ja pidän myös Visurin yritystä osoittaa, että ”Putte Wilhelmsson arvosteli
Turun Sanomissa 14.6. Noam Chomskya valheellisten käsitysten levittämisestä
kirjassa, mutta syyllistyy itse asiattomaan vihjailuun Kosovon sodan osalta”.
En
toki. Kyse oli enemmänkin siitä, että sekä minä että Visuri pysyimme virallisten
asiakirjojen mukaisessa totuudessa, mutta Visuri antoi numeroiden valehdella
puolestaan.
Turun Sanomien julkaisemassa
laajassa palautteessaan Visuri kirjoitti mm. näin:
Omat tutkimukseni
ilmenevät kirjasta Kosovon sota (Gaudeamus, Helsinki 2000), jossa tietojen
alkuperä on osoitettu lähdeviittein. Arvioidessani sodan syitä ja alkamista
totesin monivaiheisen kehityksen vieneen tilanteeseen, jossa Natolle ei jäänyt
juuri muita vaihtoehtoja kuin aloittaa sota. Se tapahtui vastoin YK:n
peruskirjan ja Naton perussopimuksen määräyksiä ja oli monille jäsenmaille niin
kova kokemus, ettei niitä enää saatu mukaan Irakin sotaan.
Lainaus kirjastani lienee paikallaan: ”Kosovon albaanien laajamittainen
karkotus sekä puolisotilaallisten kaartien ja muiden pyssymiesten päästäminen
riehumaan Kosovon albaanikyliin oli Jugoslavian ja Serbian hallitusten
strateginen virhe sekä myös yksiselitteinen sotarikos, aivan kuten Srebrenican
valtaaminen ja sitä seuranneet joukkomurhat olivat Bosnian serbien suuri virhe,
joka käänsi ulkomaiden mielialat lopullisesti heitä vastaan.”
Viittasin myös useiden tutkijoiden näkemykseen, että "Nato
ilmasodan aloittajana kantaa vähintään osavastuun Kosovon albaaneja
kohdanneista karkotuksista, murhista ja muista vaivoista." Käsitys on
saanut vahvistusta, sillä syksyn 1998 aselevon tiedetään jo rauhoittaneen
tilannetta.
Wilhelmsson mainitsee, että ennen Naton pommituksia keväällä 1999 ”rajan
yli häädettyjä albaanipakolaisia oli jo edellisenä vuonna ollut 300 000”.
Vertailun vuoksi lainattakoon Amnesty Internationalin raporttia. Sen mukaan
helmikuusta syyskuuhun oli Kosovon konfliktissa saanut surmansa "useita
satoja etnisiä albaaneja ja pienempi määrä serbejä" ja kodeistaan pakoon
lähteneitä oli noin 170 000 Jugoslavian rajojen sisäpuolella ja 13 000
ulkomailla. Lisäksi oli muutama sata kadonnutta.” Yleisen arvion mukaan Kosovon
taisteluissa vuonna 1998 kuoli yhteensä noin 2 000 henkeä.
Vastauksessa en voinut juurikaan puuttua Visurin tarkoituksenmukaisesti
alhaisiin uhrilukuihin, sillä luotettavat tieteelliset arviot olivat vasta
vuosien päässä.
Sen
sijaan tyydyin arviomaan Visurin näyttöä siltä osin, kuin sen pyrkimyksenä oli
siirrellä humanitaarisen katastrofin vastuuta ja samalla vähätellä sitä:
Arvioidessani Noam
Chomskyn kirjaa Maailmanvalta vai maailmanloppu? (TS 14.6.2005) moitin
erityisesti kirjoitustapaa, jossa kirjoittaja antaa sinänsä todellisten lukujen
valehdella puolestaan. Se ei ole vieras tutkija Pekka Visurillekaan.
Vastauksessaan
kirja-arvosteluuni hän haluaa kyseenalaistaa YK-lähteiden tiedon serbien
julmuuksia paenneiden Kosovon albaanien lukumäärästä (lähes 300 000), ja
esittää ”vertailun vuoksi” Amnesty Internationalin raportin (vain noin
170 000).
Satunnaiselta lukijalta
voi kuitenkin jäädä huomaamatta, ettei albaaneja YK:n mukaan vainottu ja
järjestelmällisesti karkotettu vain Amnestyn raportissa mainittuna aikana, helmikuusta
syyskuuhun 1998, vaan vuosien ajan. Visuri ei myöskään mainitse, että
pakolaisia olisi ollut enemmänkin, jos Makedonia ei olisi sulkenut rajojaan jo
ennen Naton sotilasiskuja.
Turun Sanomien
ulkomaankirjeenvaihtaja Marita Vihervuori arvioi tutkija Pekka Visurin asiasta
kirjoittaman tutkimuksen heti tuoreeltaan otsikolla: ”Puolitotuuksia Kosovon
sodasta” (TS 3.5.2000).
”Kirjassa ei ole paljon
suoranaisia virheitä”, Vihervuori toteaa: ”Teoksen heikoin kohta on lähteiden
selektiivinen käyttö ja puolitotuudet. Vaikenemalla joistakin seikoista ja korostamalla
toisia synnytetään vääristynyt kuva. Kirja ei kestä tarkastelua historiallisen
lähdekritiikin valossa.”
Tästä syystä olenkin
verrannut Chomskyn tulkintaa ensisijassa Harvardin yliopiston ulkopolitiikan
tutkimuksen professorin Samantha Powersin kirjaan A Problem From Hell (2003),
BBC:n kirjeenvaihtajien Laura Silberin ja Allan Littlen kirjaan The Death of
Jugoslavia (1995) sekä Turun Sanomien ja Helsingin Sanomien uutisarkistoihin.
Powersin kirjassa
kerrotaan muuten myös serbien mittavista toimista, joilla kansanmurhan uhrien
ruumiita kätkettiin ja hävitettiin, jotta kuolleiden määrä saataisiin
näyttämään juuri niin pieneltä, kuin Visurin valitut palat esittää.
Kaikesta huolimatta olen
kuitenkin Visurin kanssa yhtä mieltä siitä, että sotilaallinen puuttuminen
inhimillisiin katastrofeihin on kaikista mahdollisista keinoista arvaamattomin
ja kallein. Paljon halvemmaksi varmasti tuli, kun maailma käänsi selkänsä
Srebrenicalle, ja käytti näin säästetyt rahat johonkin ”tehokkaampaan”
tarkoitukseen, kuten Visuri sanailee.
Visurin palautteessa oli muitakin ongelmia kuin
tilastojaksojen valinta siten, että ne tukevat ennalta valittua näkökulmaa eikä
asian avointa tutkimista. Tai varhaisemman tutkimuslähteen valitseminen siksi,
että sen väistämättömät puutteet tukevat omaa mielipidettä paremmin kuin
myöhempi ja kattavampi lähde.
Niihin
voi palata myöhemmin, jos siltä tuntuu. Olennaisempaa ehkä on, ettei tietoa
laskelmoidusti manipuloiva tutkija syyllisty vain oman tai tutkijayhteisön
etiikan mahdolliseen rikkomiseen. Nimensä, asemansa ja vaikutusvaltansa kautta
hän voi syyllistyä yleisöä koskevaan petokseen.
Useimpien
tutkijoiden mielestä tämä muotoilu on turhan mahtipontinen, kuten varmaan
onkin. Mutta kovin vähättelevä on myös tutkijayhteisön – jos sellainen on oikeasti
olemassa – suhtautuminen edellä kuvatun kaltaiseen faktatiedolla kikkailuun. Jos
sitä pidettäisiin yleisesti tuomittavana, se ei olisi niin yleistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti