”Arvostan
asiantuntijuutta. Sitä löytyy myös sosiaalisesta mediasta. Putte Wilhelmsson,
Jarmo Papinniemi ja Karri Kokko esimerkiksi bloggaavat aktiivisesti. Sekään ei
ole minun syytä, että tällaisten kirjoittajien tekstejä ei ole kaupallisesti
kannattavaa kustantaa nettiin. Tää jengi tekee sen sitten ilmaiseksi.”
-- Niklas Herlin, kustantaja
Eräs syy kritiikin merkityksen hupenemiseen journalismin
lajina on kriitikoiden hidas ajatus ja ”ajankohtaisuuteen” neutraalisti
suhtautuva asenne. Tämäkin blogimerkintä kertoo juhannusviikolla asiasta, joka
tapahtui maaliskuussa:
Suomen arvostelijainliiton
jäsenlehti Kritiikin Uutiset järjesti
Vanhalla ylioppilastalolla oikeudenkäynnin, jossa kustantaja Niklas Herliniä
syytettiin taidekritiikin lopettamisesta verkkolehti Uudessa Suomessa. Oikeutta istuneen Tuomas ”Judge Roy Bean” Nevanlinnan
langettama tuomio oli ankara, 15 miljoonaa sakkoja, mutta toimeenpanovallan
puuttuessa symbolinen.
”Suomeen on syntynyt hybridimedia
30 vuoden aikana”, summasi kulttuuritoimittaja Maila-Katriina Tuominen
syyttäjän roolissa:
”Juttuja kierrätetään isojen
konsernien eri julkaisuissa. Kriitikoiden työ- mahdollisuudet vähenevät ja
tarvittavien avustajien määrä pienenee.”
Vahingollisimmaksi Tuominen
arvioi ”asiantuntijuuden menettämisen”. Kulttuuritoimituksissa asiantuntevuus
ei enää ole tavoiteltava arvo vaan kaihdettavaa monomaanisuutta. Toimitusten
ulkopuolella nettiavaruus on puolestaan pitänyt Tuomisen mukaan huolta siitä,
että taidekritiikin uskottavuus vähenee.
Syyttäjä Tuomisen ajatus
sukupolvista, jotka yleissivistyksen välityksellä eivät enää pidä yhteyttä
toisiinsa, sisältyi myös todistajan puheenvuoroon. Tai ainakaan Tampereella
mediaprofessorina viihtyvä Heikki Hellman ei kuulostanut siltä, että olisi
kiirehtimässä virkavapaaltaan takaisin Helsingin
Sanomien kulttuuritoimituksen esimieheksi:
”Kautta median on käynnissä
ulosajokamppailu. Hesarissa minulle olisi ensi vuonna jo tarjottu
eläkepakettia. Toimituksia halutaan nuorentaa, ja tarvitaan moniosaajia, jotka
tekevät mitä tahansa. Tämä on erityisen kohtalokasta journalismissa, jossa
erikoistuminen on keskeistä. Tämä huono trendi on monissa muissa maissa paljon
pitemmällä.”
Sitä
todistaja ei erikseen maininnut, että oli itse tätä trendiä toteuttamassa. Ja
että tuoreemmassa muistissa se oli tuntunut huonon sijaan hyvältä suunnalta,
tai ainakin luonnolliselta kehitykseltä. Painotuksen ero johtunee siitä, että vuonna
2009 elämä tiedemaailmassa oli vielä uutta ja samastuminen toimitusmaailmaan
yhä vahva.
***
Kirjailijat kommentoivat sanomalehtien kulttuuritoimituksia
harvakseltaan, mutta varmaan tämä lausunto tuli sydämestä, vaikka oli pantu
sepitteellisen bloginpitäjän tiliin.
”Kulttuuri
on nykyisin sitä, että kulttuurin vaikuttajilta kysytään mikä on sinulle
kaikkien aikojen rakkain kotimainen rock-biisi”, Juha Seppälä kirjoitti
romaanissaan Paholaisen haarukka (2008).
Toinen,
samansuuntainen epäily löytyy Fredrik Långin romaanista Minä, Dosentti ja Jane
(2009). Siinä jotenkin sivuraiteelle ajautunut laatukirjallisuuden kriitikko tuumaa
viihteellistymisen vääristävän koko kulttuurin kuvaa.
Nyt
moitteiden maaliksi täsmentyy Helsingin Sanomat. Vaikka sitä ei Lång selitä,
miksi moittijaksi on valittu tinapaperilla piponsa vuoraava houkka. Olisiko
siksi, ettei kukaan selväjärkinen edes lähtisi vastustamaan ”lukijaystävällisempää”
lehteä, joka lisäksi ottaa toimintojensa painotuksissa huomioon talouden
realiteetit?
Pääkaupungissa
Helsingin Sanomat tunnetaan valtakunnan päälehtenä, muualla Suomessa
pääkaupungin paikallislehtenä. Kulttuuriväelle se on lyhyesti ”Pravda”.
Virallista
taidemakua ohjaavan monopoliaseman ohella Hesaria epäillään muistakin synneistä,
kuten kulttuurijournalismin supistumisesta ja kaupallistumisesta. Vanhassa Media
& viestintä -lehdessä Hesarin oma Hellman ja tamperelainen mediatutkija
Maarit Jaakkola todistavat yhdessä, että onhan siinä jotain perää (4-5/2009).
2000-luvulla
Hesarin kulttuuritoimituksessa on tosiaan karsittu rakenteita, joita muualla ei
ole edes ollut, tutkimusraportti toteaa. Ulospäin näkyi ainakin eri
taiteenalojen erikoistoimittajista luopuminen, mikä tiesi suurempaa
auktoriteettia edustaneiden pääkriitikoiden katoamista. Samalla kritiikkien
määrä ja mitta muutenkin supistui, tutkijapari toteaa, kun vastuuta sivujen
täyttämisestä siirrettiin ulkopuolisilta kriitikko-avustajilta omalle
toimitukselle.
Toimitus
siis tasa-arvoistui ja itsenäistyi, kirjoittajat luonnehtivat. Sitä ei erikseen
mainita, että ”pääkriitikot” olivat kulttuurieliitin lisäksi palkkaeliittiä. Se
ehkä selittää, miksi toimitukselta kerätystä haastattelumateriaalista voi
aistia tiettyä kriitikon roolin eli ”snobiköörin” herättämää harmistusta.
Lisäksi
”journalistinen paradigma” vahvistui ”esteettisen” kustannuksella, tutkijat
jatkavat. Se tarkoittaa, että kulttuurisivujen yleistajuisuutta korostettiin
tietoisesti, ja että kulttuurielämän uutisointia kasvatettiin taiteen
laadullisen arvioinnin kustannuksella.
Mutta
mikä se kulttuurin uutinen sitten on?
Yleensä
kai kulttuurisivuilla kirjoitetaan tekeillä olevasta elokuvasta, seuraavaksi
jaettavasta palkinnosta ja taiteen riittämättömistä resursseista. Tai jos
halutaan pureutua ”kovan” uutisoinnin perustoihin, kuten Hellmanin ja Jaakkolan
mainitsemiin ”instituutioihin ja konflikteihin”, saatetaan jopa paljastaa, että
jossain taidelaitoksessa kinataan uudesta johtajanimityksestä.
Sitä
minäkin olen tehnyt, mutta ei se oikein tuntunut journalistisen työn ytimeen
kuuluvalta vaativammalta eikä ainakaan ”omaehtoisemmalta” tehtävältä.
Useimmiten se edellytti kirjekuorien ja sähköpostien avaamista, joilla
toimituksia tavataan ohjata ulkopäin.
Kovempaa
journalismia voi löytyä perinteisistä kritiikeistä. Ne eivät ainakaan suoraan
perustu viranomaisen, tuotantoportaan tai muun intressitahon tiedotteeseen,
kuten journalistisen paradigman ”proaktiivinen” tiedon etsintä. Se kuulemma
tarkoittaa, että asioiden tapahtumista ennakoidaan. Tutkijoiden termistössä
kritiikki onkin ”reaktiivista”, mikä puolestaan tarkoittaa jo tapahtuneen
kommentointia.
Käytännössä
tämä käsitteellis-pardigmaattinen ero näyttää kuitenkin jäävän siihen, että
torstaina journalisti haastattelee filmitähden ja perjantaina kriitikko arvioi
elokuvan. Itse asiassa tutkijatkin epäilevät, että eniten muutosta on nähty
työtavoissa, resursseissa ja sukupolvissa, mikä jälkikäteen on komeampi
selittää ammatillisilla arvoilla.
Muutoin olen melko varma, että esteettisen
laadun määrittely on yhä toimituksellisista tehtävistä hankalampia, ja vei
kovasti aikaa ja vaivaa myös vanhanajan ”snobikööriltä”.
Sen
sijaan ”journalistisiin kriteereihin” kuuluvan ”uuden” ja ”suuren” tunnistaa
helposti myös nykypäivän yleistoimittaja. Tutkimus luonnehtii hänen osaamistaan
”generalismiksi”, mikä kuulemma tarkoittaa erikoistumattomuutta. Juha
Seppälälle ja Fredrik Långille se tarkoittanee kulttuuritoimitusten
kaventumista siihen kulttuuripuoleen, minkä muut mediat ovat jo tehneet
kaikille kaikkein tutuimmaksi.
Tutkijaparista Hellman tutki tässä käytännössä omaa aikaansa
Hesarin kulttuuritoimituksen johdossa. Seuraajaksi nimetty Saska Snellman (nyk. taas Saarikoski) ei
tuloksia tietääkseni kommentoinut, mutta kahdesti hänkin ehti kirjoittaa
samasta aiheesta.
Lyhyt
kolumni muistutti, että parin vuosikymmenen sisään Helsinki ja muu maa on
saanut Kiasman ja Oopperatalon lisäksi muita uusia instituutioita, joten
laventuessaankin kulttuurijournalismi näyttä leikkaavan yksittäiseltä
taiteenlajilta palstatilaa pois. Vuoden viimeisen päivän seikkaperäisempi
katsaus vahvisti otsikolla ”Kuluttaja oli kuningas”, että ”viihteellistyminen oli
yksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ilmiöistä”. Niinpä yleisön toiveita
seurattiin tarkasti myös kulttuurin tuotannossa, ”vaikka joillekin se oli
tyhmyyden ylivaltaa”.
Lehtityön
kannalta tämä ei ilmeisesti tarkoita vain ilmiöön mukautumista (mistä
kirjoitetaan), vaan uuden arvonäkökulman omaksumista (miten kirjoitetaan). Kun
Snellman taas käytti ”viihteen” määrittelyyn sen oletettua vastakohtaa, ”eliitin”
makua, niin ”viihteellistyminen” nimettiin oikopäätä ”kulttuurin demokratisoitumiseksi
tai moniarvoistumiseksi”.
Eturyhmien
välinen ristiriita on väistämätön, jos ”demokratialla” viitataan Snellmanin
tavoin pelkkään enemmistöön. Snellmanin virhe lienee kuitenkin siinä, että
”eliitti” ja ”yleisö” eivät ole eri asioita, joiden väliltä lehden toimitus voi
valita. Me kaikki kuljemme joskus joukossa ja toisinaan yksin. Ainoastaan
markkinointilogiikan näkökulmasta olen useita segmenttejä, toiset suurempia,
toiset pieniä, lehden potentiaalisena tilaaja olen aina yksi asiakas.
Kyse
on enemmän siitä, että minäkin voin - Heikki Hellmanin henkilökohtaisesti nimeämänä
”vaikeana” elitistinä - nimetä biisin tai pari, joita myyntiluvuista päätellen
rakastaa myös moni muu. Mutta miksi maksaisin sanomalehtien toimittajille
rupattelusta, jota voin itse käydä sosiaalisessa mediassa?
Maksamisen
arvoiset asiat ovat kenties vaikeampia, ehkä liian vaikeita buffimateriaalista
täytejuttuja tuottamaan joutuneille kulttuuriosaston rivitoimittajille. Muista
selvityksistä päätellen he ovat myös keskimäärin huonommin koulutettuja ja
huonommin palkattuja kuin sanomalehtien muissa toimituksissa, joissa
”asiantuntija” ei ilmeisesti vielä ole haukkumasana.
***
Ennen oli paremmin? Nuoriso on sivistymätöntä?
Oikeudenkäynnin
mahdollisista johtopäätöksistä ensimmäinen on triviaalisti totta. Ainakin kriitikon
kannalta. Kun sanomalehtien euromääräisiä palkkioita on kymmenessä vuodessa
puolitettu, ja kun inflaatio on puolittanut ne toiseen kertaan, ei kritiikin kirjoittamisella
ole enää mitään taloudellista merkitystä. ”Ennen” sillä saattoi tulla jopa
toimeen.
Oikeudenkäynnin
toinen mahdollinen johtopäätös on aina totta, mikäli emme sekoita maun
diktatuuria sivistyksen ihanteeseen. Pääomia, myös henkisiä, on erikseen
hankittava. Mitään muita pääomia ei kritiikistä sen kirjoittajalle kerry (kts.
ens. johtopäätös).
raaka makkara haastaa
VastaaPoistahttp://suolasuinen.blogspot.fi/