tiistai 19. kesäkuuta 2012

Jälkisanat: Kritiikin paradigmoja


”Arvostan asiantuntijuutta. Sitä löytyy myös sosiaalisesta mediasta. Putte Wilhelmsson, Jarmo Papinniemi ja Karri Kokko esimerkiksi bloggaavat aktiivisesti. Sekään ei ole minun syytä, että tällaisten kirjoittajien tekstejä ei ole kaupallisesti kannattavaa kustantaa nettiin. Tää jengi tekee sen sitten ilmaiseksi.”
-- Niklas Herlin, kustantaja


Eräs syy kritiikin merkityksen hupenemiseen journalismin lajina on kriitikoiden hidas ajatus ja ”ajankohtaisuuteen” neutraalisti suhtautuva asenne. Tämäkin blogimerkintä kertoo juhannusviikolla asiasta, joka tapahtui maaliskuussa:
Suomen arvostelijainliiton jäsenlehti Kritiikin Uutiset järjesti Vanhalla ylioppilastalolla oikeudenkäynnin, jossa kustantaja Niklas Herliniä syytettiin taidekritiikin lopettamisesta verkkolehti Uudessa Suomessa. Oikeutta istuneen Tuomas ”Judge Roy Bean” Nevanlinnan langettama tuomio oli ankara, 15 miljoonaa sakkoja, mutta toimeenpanovallan puuttuessa symbolinen.
”Suomeen on syntynyt hybridimedia 30 vuoden aikana”, summasi kulttuuritoimittaja Maila-Katriina Tuominen syyttäjän roolissa:
”Juttuja kierrätetään isojen konsernien eri julkaisuissa. Kriitikoiden työ- mahdollisuudet vähenevät ja tarvittavien avustajien määrä pienenee.”
Vahingollisimmaksi Tuominen arvioi ”asiantuntijuuden menettämisen”. Kulttuuritoimituksissa asiantuntevuus ei enää ole tavoiteltava arvo vaan kaihdettavaa monomaanisuutta. Toimitusten ulkopuolella nettiavaruus on puolestaan pitänyt Tuomisen mukaan huolta siitä, että taidekritiikin uskottavuus vähenee.
Syyttäjä Tuomisen ajatus sukupolvista, jotka yleissivistyksen välityksellä eivät enää pidä yhteyttä toisiinsa, sisältyi myös todistajan puheenvuoroon. Tai ainakaan Tampereella mediaprofessorina viihtyvä Heikki Hellman ei kuulostanut siltä, että olisi kiirehtimässä virkavapaaltaan takaisin Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimieheksi:
”Kautta median on käynnissä ulosajokamppailu. Hesarissa minulle olisi ensi vuonna jo tarjottu eläkepakettia. Toimituksia halutaan nuorentaa, ja tarvitaan moniosaajia, jotka tekevät mitä tahansa. Tämä on erityisen kohtalokasta journalismissa, jossa erikoistuminen on keskeistä. Tämä huono trendi on monissa muissa maissa paljon pitemmällä.”
                      Sitä todistaja ei erikseen maininnut, että oli itse tätä trendiä toteuttamassa. Ja että tuoreemmassa muistissa se oli tuntunut huonon sijaan hyvältä suunnalta, tai ainakin luonnolliselta kehitykseltä. Painotuksen ero johtunee siitä, että vuonna 2009 elämä tiedemaailmassa oli vielä uutta ja samastuminen toimitusmaailmaan yhä vahva.

***

Kirjailijat kommentoivat sanomalehtien kulttuuritoimituksia harvakseltaan, mutta varmaan tämä lausunto tuli sydämestä, vaikka oli pantu sepitteellisen bloginpitäjän tiliin.
                      ”Kulttuuri on nykyisin sitä, että kulttuurin vaikuttajilta kysytään mikä on sinulle kaikkien aikojen rakkain kotimainen rock-biisi”, Juha Seppälä kirjoitti romaanissaan Paholaisen haarukka (2008).
                      Toinen, samansuuntainen epäily löytyy Fredrik Långin romaanista Minä, Dosentti ja Jane (2009). Siinä jotenkin sivuraiteelle ajautunut laatukirjallisuuden kriitikko tuumaa viihteellistymisen vääristävän koko kulttuurin kuvaa.
                      Nyt moitteiden maaliksi täsmentyy Helsingin Sanomat. Vaikka sitä ei Lång selitä, miksi moittijaksi on valittu tinapaperilla piponsa vuoraava houkka. Olisiko siksi, ettei kukaan selväjärkinen edes lähtisi vastustamaan ”lukijaystävällisempää” lehteä, joka lisäksi ottaa toimintojensa painotuksissa huomioon talouden realiteetit?
                      Pääkaupungissa Helsingin Sanomat tunnetaan valtakunnan päälehtenä, muualla Suomessa pääkaupungin paikallislehtenä. Kulttuuriväelle se on lyhyesti ”Pravda”.
                      Virallista taidemakua ohjaavan monopoliaseman ohella Hesaria epäillään muistakin synneistä, kuten kulttuurijournalismin supistumisesta ja kaupallistumisesta. Vanhassa Media & viestintä -lehdessä Hesarin oma Hellman ja tamperelainen mediatutkija Maarit Jaakkola todistavat yhdessä, että onhan siinä jotain perää (4-5/2009).
                      2000-luvulla Hesarin kulttuuritoimituksessa on tosiaan karsittu rakenteita, joita muualla ei ole edes ollut, tutkimusraportti toteaa. Ulospäin näkyi ainakin eri taiteenalojen erikoistoimittajista luopuminen, mikä tiesi suurempaa auktoriteettia edustaneiden pääkriitikoiden katoamista. Samalla kritiikkien määrä ja mitta muutenkin supistui, tutkijapari toteaa, kun vastuuta sivujen täyttämisestä siirrettiin ulkopuolisilta kriitikko-avustajilta omalle toimitukselle.
                      Toimitus siis tasa-arvoistui ja itsenäistyi, kirjoittajat luonnehtivat. Sitä ei erikseen mainita, että ”pääkriitikot” olivat kulttuurieliitin lisäksi palkkaeliittiä. Se ehkä selittää, miksi toimitukselta kerätystä haastattelumateriaalista voi aistia tiettyä kriitikon roolin eli ”snobiköörin” herättämää harmistusta.
                      Lisäksi ”journalistinen paradigma” vahvistui ”esteettisen” kustannuksella, tutkijat jatkavat. Se tarkoittaa, että kulttuurisivujen yleistajuisuutta korostettiin tietoisesti, ja että kulttuurielämän uutisointia kasvatettiin taiteen laadullisen arvioinnin kustannuksella.
                      Mutta mikä se kulttuurin uutinen sitten on?
                      Yleensä kai kulttuurisivuilla kirjoitetaan tekeillä olevasta elokuvasta, seuraavaksi jaettavasta palkinnosta ja taiteen riittämättömistä resursseista. Tai jos halutaan pureutua ”kovan” uutisoinnin perustoihin, kuten Hellmanin ja Jaakkolan mainitsemiin ”instituutioihin ja konflikteihin”, saatetaan jopa paljastaa, että jossain taidelaitoksessa kinataan uudesta johtajanimityksestä.
                      Sitä minäkin olen tehnyt, mutta ei se oikein tuntunut journalistisen työn ytimeen kuuluvalta vaativammalta eikä ainakaan ”omaehtoisemmalta” tehtävältä. Useimmiten se edellytti kirjekuorien ja sähköpostien avaamista, joilla toimituksia tavataan ohjata ulkopäin.
                      Kovempaa journalismia voi löytyä perinteisistä kritiikeistä. Ne eivät ainakaan suoraan perustu viranomaisen, tuotantoportaan tai muun intressitahon tiedotteeseen, kuten journalistisen paradigman ”proaktiivinen” tiedon etsintä. Se kuulemma tarkoittaa, että asioiden tapahtumista ennakoidaan. Tutkijoiden termistössä kritiikki onkin ”reaktiivista”, mikä puolestaan tarkoittaa jo tapahtuneen kommentointia.
                      Käytännössä tämä käsitteellis-pardigmaattinen ero näyttää kuitenkin jäävän siihen, että torstaina journalisti haastattelee filmitähden ja perjantaina kriitikko arvioi elokuvan. Itse asiassa tutkijatkin epäilevät, että eniten muutosta on nähty työtavoissa, resursseissa ja sukupolvissa, mikä jälkikäteen on komeampi selittää ammatillisilla arvoilla.
                       Muutoin olen melko varma, että esteettisen laadun määrittely on yhä toimituksellisista tehtävistä hankalampia, ja vei kovasti aikaa ja vaivaa myös vanhanajan ”snobikööriltä”.
                      Sen sijaan ”journalistisiin kriteereihin” kuuluvan ”uuden” ja ”suuren” tunnistaa helposti myös nykypäivän yleistoimittaja. Tutkimus luonnehtii hänen osaamistaan ”generalismiksi”, mikä kuulemma tarkoittaa erikoistumattomuutta. Juha Seppälälle ja Fredrik Långille se tarkoittanee kulttuuritoimitusten kaventumista siihen kulttuuripuoleen, minkä muut mediat ovat jo tehneet kaikille kaikkein tutuimmaksi.
                     
Tutkijaparista Hellman tutki tässä käytännössä omaa aikaansa Hesarin kulttuuritoimituksen johdossa. Seuraajaksi nimetty Saska Snellman (nyk. taas Saarikoski) ei tuloksia tietääkseni kommentoinut, mutta kahdesti hänkin ehti kirjoittaa samasta aiheesta.
                      Lyhyt kolumni muistutti, että parin vuosikymmenen sisään Helsinki ja muu maa on saanut Kiasman ja Oopperatalon lisäksi muita uusia instituutioita, joten laventuessaankin kulttuurijournalismi näyttä leikkaavan yksittäiseltä taiteenlajilta palstatilaa pois. Vuoden viimeisen päivän seikkaperäisempi katsaus vahvisti otsikolla ”Kuluttaja oli kuningas”, että ”viihteellistyminen oli yksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ilmiöistä”. Niinpä yleisön toiveita seurattiin tarkasti myös kulttuurin tuotannossa, ”vaikka joillekin se oli tyhmyyden ylivaltaa”.
                      Lehtityön kannalta tämä ei ilmeisesti tarkoita vain ilmiöön mukautumista (mistä kirjoitetaan), vaan uuden arvonäkökulman omaksumista (miten kirjoitetaan). Kun Snellman taas käytti ”viihteen” määrittelyyn sen oletettua vastakohtaa, ”eliitin” makua, niin ”viihteellistyminen” nimettiin oikopäätä ”kulttuurin demokratisoitumiseksi tai moniarvoistumiseksi”.
                      Eturyhmien välinen ristiriita on väistämätön, jos ”demokratialla” viitataan Snellmanin tavoin pelkkään enemmistöön. Snellmanin virhe lienee kuitenkin siinä, että ”eliitti” ja ”yleisö” eivät ole eri asioita, joiden väliltä lehden toimitus voi valita. Me kaikki kuljemme joskus joukossa ja toisinaan yksin. Ainoastaan markkinointilogiikan näkökulmasta olen useita segmenttejä, toiset suurempia, toiset pieniä, lehden potentiaalisena tilaaja olen aina yksi asiakas.
                      Kyse on enemmän siitä, että minäkin voin - Heikki Hellmanin henkilökohtaisesti nimeämänä ”vaikeana” elitistinä - nimetä biisin tai pari, joita myyntiluvuista päätellen rakastaa myös moni muu. Mutta miksi maksaisin sanomalehtien toimittajille rupattelusta, jota voin itse käydä sosiaalisessa mediassa?
                      Maksamisen arvoiset asiat ovat kenties vaikeampia, ehkä liian vaikeita buffimateriaalista täytejuttuja tuottamaan joutuneille kulttuuriosaston rivitoimittajille. Muista selvityksistä päätellen he ovat myös keskimäärin huonommin koulutettuja ja huonommin palkattuja kuin sanomalehtien muissa toimituksissa, joissa ”asiantuntija” ei ilmeisesti vielä ole haukkumasana.

***

Ennen oli paremmin? Nuoriso on sivistymätöntä?
                      Oikeudenkäynnin mahdollisista johtopäätöksistä ensimmäinen on triviaalisti totta. Ainakin kriitikon kannalta. Kun sanomalehtien euromääräisiä palkkioita on kymmenessä vuodessa puolitettu, ja kun inflaatio on puolittanut ne toiseen kertaan, ei kritiikin kirjoittamisella ole enää mitään taloudellista merkitystä. ”Ennen” sillä saattoi tulla jopa toimeen.
                      Oikeudenkäynnin toinen mahdollinen johtopäätös on aina totta, mikäli emme sekoita maun diktatuuria sivistyksen ihanteeseen. Pääomia, myös henkisiä, on erikseen hankittava. Mitään muita pääomia ei kritiikistä sen kirjoittajalle kerry (kts. ens. johtopäätös).

1 kommentti:

  1. raaka makkara haastaa
    http://suolasuinen.blogspot.fi/

    VastaaPoista