Rajana taivas, mutta jos se on tyhjä?

Maailmassa, jossa edes piispat eivät usko ihmeisiin, kristinuskon kieli on ilman isäntää ja siksi kenen tahansa renki. Mutta miten se liittyy amerikkalaisen filosofi Richard Shustermanin ajatukseen, jonka mukaan nykytaide on uskonnon asemassa?

E.M. Forster kirjoitti jo romaanissaan Hotelli Firenzessä (1908) sivistysporvaristosta, jolle museo on kirkko tai kirkko museo, ja joka siksi odottaa taiteelta hartautta, rituaalisuutta, teosten koskemattomuutta ja mystillistä vaikutusta:

”Siellä oli Giotton freskoja, joiden taiteellisten arvojen läsnä ollessa hän tuntisi siten kuin oli oikein ja sopivaa. Mutta kuka kertoisi hänelle, mitkä olivat Giotton freskoja?”

Uusi polvi, johon Shusterman kuuluu, odottaa enemmän kuin elämyksiä. Nuorta Lucy Honeychurcia koulutetumpana ja itsetietoisempana se asettaa tekijöille tehtäviä. Taitelijan tulisi olla näkijä, Shusterman sanoo, ja teosten tulisi osoittaa ongelmia, opastaa niistä ulos, ja sen ohella vielä toimia syvähenkisten kokemusten lähteenä.

Minusta tämä kuulostaa siltä, kuin Shusterman olisi ymmärtänyt asian väärin päin, ja nykyusko onkin taiteen asemassa. Se on muuttunut kollektiivisesta yksityiseksi ja ilmoituksesta tulkinnanvaraiseksi.

Lopputuloksena on kulttuurikeskusteluun iskostunut ilmapiiri, jossa puhujan mielipiteen ei tarvitse olla vakuuttava, koska se on moraalisesti velvoittava. Eikä vastaväitteen tarvitse olla vakuuttava, koska se voi olla ainoastaan loukkaava: se rikkoo edellisen puhujan oikeutta omaan vakaumukseensa.

Pinnalta katsoen keskustelukulttuurin muutos ei ole suuri. Eihän kukaan koskaan ennenkään ole ollut väärässä.

Tarkemmin ajatellen mielipiteen valta tiedon alueesta on kasvanut samalla kun mielipide on omaksunut uskonnoille ominaista moraalista auktoriteettia. Aiempi hyveellisyyden harjoittaminen maailmankuvan alueilla, joita tieto ei varsinaisesti tarkastele, tunkeutuu tiedettävien asioiden sisään. Silloin myös tiedon julkista sfääriä tarkastellaan ikään kuin yksityisen moraalisen intuition varassa, jota ei voi kyseenalaistaa kajoamatta samalla toisen sisimpään.

Ilmiön arvioimisessa voi olla kysymys asteista, mutta eiköhän mystiseen ilmoitteluun taipuvaisten esteetikkojen tapa vetää rajaa selittämättömän, epävarman ja mielekkäästi ymmärrettävän välille ollut joskus hillitympikin. Tai moraalitermein: vaatimattomampi.

Otetaan esimerkiksi uskonnon kanssa askaroinut George Bataille (1897 – 1962), jonka nimeen tällaisissa yhteyksissä yhä vedotaan:

Nykykeskustelijan oman mielipiteen rajana on taivas, mutta entä jos taivas onkin tyhjä, kuten Bataille ajatteli?

Bataille oli ranskalaisittain arvostettu filosofi ja kirjailija, vaikka titteleistä tarkemmassa Suomessa kirjastovirkailijan tutkinto ja suppea essee-tuotanto eivät riittäisi kumpaankaan arvonimeen. Kirjoitusten aihepiiri on perustavinta laatua: kuolema, ja mieluusti väkivaltainen kuolema, rakkaus, ja mieluusti eroottinen rakkaus.

Kolmas toistuva teema on yhteisön dynamiikka ja kommunikaatio, jossa elämän mielekkyyden etsintä sivuuttaa pelkkään hyötyyn tai puhtaaseen järkeen nojautuvat perusteet heti, kun henkiin jäämisen välttämättömät ehdot on täytetty.

Yhteen summattuna jo nämä riittäisivät tekemään Bataillesta pohjimmiltaan uskonnollisen ajattelijan. Tai uskontojen filosofin.

Mutta lisäksi hänen taustanaan oli ensimmäisen maailmansodan rintamalla koettu katolinen herätys. Tätä kokemusta Bataille yritti sittemmin taiteen ja filosofian avulla sovittaa tyhjyyden tunteeseen, joka ei niinkään edeltänyt hetkellistä yhteyttä Jumalaan. Enemmän se tuntui sen seuraukselta.

Naurusta kirjoittaessaan Bataille ei arvellut ilon karkottavan kuolemaa vaan, päinvastoin, vahvistavan sen todellisuutta. Jokseenkin samoin hän ajatteli myös Jumalan poissaolosta.

Suomessa samaa kristillistä perinnettä edusti V. A. Koskenniemi, jonka myöhäistuotantoa jotkut ovat jopa erehtyneet luulemaan ateistiseksi. Todellisuudessa taivaan tyhjyys merkitsi Koskenimelle kaipuun ja odotuksen kasvamista koko elämänsisällöksi – ajatus, jonka hän oli löytänyt saksalaisesta katolisesta teologiasta ja myöhäisromanttisilta runoilijoilta, kuten Richard Dehmeliltä.

Ero on sitten siinä, ettei odotus Bataillen näkökulmasta täyty. Hengellinen toiviotie onkin nyt enemmän vietin kaltaista tyydyttymättömyyttä. Tai suomalainen tangolaulelma, jossa ”sieluni täyttää kaipuu”, koska sen sisällöksi toivottu rakkaus paljastui harhakuvaksi.

Ajatuskuvio, jossa meille tuttu oleminen ja sitä kuohuttavat passiot perustuvat johonkin, jota nimenomaan ei ole, on peräisin Hegelin filosofiasta. Elisa Heinämäki antaa kytköksestä seikkaperäisen esityksen väitöskirjassaan Tyhjä taivas - Georges Bataille ja uskonnon kysymys (2008). Koskaan ei voi silti korostaa liikaa, miten viime vuosisadan alun ranskalaisen älymystön hegeliläisyys on Alexandre Kojéven luentojen läpi suodatettua.

Bataillen tavoin Kojéve oli valtion virkamies, joka eli toista elämää Pariisin avantgardististen taiteilijoiden ja poliittisen äärivasemmiston keskellä, mutta kuitenkin ulkopuolisena.

Parhaiten yleisöön upposi Kojèven ”halun” käsite. Se tarkoitti suunnilleen samaa kuin ”eetos” 1800-luvun kirjallisuudessa: ihmisen tietoinen elämä on uuden ja vielä ei-olevan etsimistä, olevaan tyytyminen on pelkkää eläimen selviämiskamppailua.

Eräs yleinen karkeistus Bataillen tuumailusta on se, että taiteilija ja mahdollisesti myös mystikko ”ylittää” ajattelun rajan, johon filosofian ja luonnontieteen kieli joutuu juuri käytännöllisen ja kielellisen luonteensa vuoksi pysähtymään.

Taide ei kuitenkaan laajenna tiedon kenttää nyt olevan tai vasta tulevan tieteen tai muun rationaalisen ulkopuolelle. Tuskin sellaista ihmepaikkaa on, sen enempää kuin Jumalaakaan. Mutta se avaa ”haavan”, kuten tutkija Heinimäki siteeraa Bataillea, josta kaikki laskelmalliseen hyötyyn perustumaton sietämättömyys, tuhlaus, nautinnon etsintä ja merkityksen kaipuu kumpuaa.

”Mikä tahansa kieli voi ilmaista ulkopuolensa”, Heinimäki kirjoittaa maalauksellisesti: ”Bataillen erityislaatu on tehdä tämä shokin tavoin, hetkellisesti pimeyteen tönäisten.”

Tulkitse tämän niin, että taiteen rajaksi tai kyvyksi piirretään elämyksellisyyden jakaminen, ei tietämättömyyden laajentaminen.