Asiaton ja hämmentävä JSN

Kulttuuritoimittajalla, varsinkaan freelancerilla, ei yleensä ole sopivia kontakteja ja riittävää uskottavuutta, jolla jonkin epäkohdan saisi nostettua julkiseen keskusteluun. Ja oikeallakin toimittajalla ammatti nousee esteeksi, jos on itse asianosainen.

                      Tästä on olemassa journalistin ohjekin, ”ammatillinen asema”, no. 4: ”Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”      

                      Hyvä esimerkki ongelmasta on alla oleva kirjoitus. Oletan sen sisältävän tärkeitä näkökohtia muillekin kuin itselleni, joten olen tarjonnut sitä mm. Helsingin Sanomien mielipiteeksi ja Aamulehden Näkökulma-kolumniksi. Ja täysin tietoisena siitä, että juttua tuskin julkaistaan.

                      Syyt eivät ole kuviteltuja vaan yleisessä keskustelussa toimituksilta kuultuja. Ensinnäkin tiedotusvälineet eivät mieluusti käsittele toisten tiedotusvälineiden asioita. Toiseksi Julkisen sanan neuvostosta ei voi julkaista mitään, mitä joku näsäviisas ei myöhemmin leimaisi tiedotusvälineen kostoksi neuvostolle. Ja niin edelleen.

                      Siksi tässäkin kirjoituksessa on niin monia anonyymeiksi jääviä tahoja. En yritä vaikuttaa puolueettomalta vaan välttää kaikkien mahdollisten tahojen ilmiantoa, joten Turun Sanomia ei nimetä omaan kanteluuni johtaneen kirjoituksen julkaisijaksi eikä turkulaista dosentti Vesa Varesta sen kirjoittajaksi.

                      Palaan varmasti molempiin myöhemmin, eikä yli 12 vuotta jatkuneen suhteen katkeaminen lehden uuden johdon touhuihin ole tämän blogin lukijoille uutta tietoa. Nyt tyydyn käyttämään tuoretta neuvoston päätöstä ja Risto Uimosen siitä esittämiä kommentteja osoittaakseni, että kyllä, kyllä minä pystyn kirjoittamaan päätoimittaja Kari Vainiosta käyttämättä sellaisia maallikoille vaikeasti avautuvia teknisiä termejä kuten ”kuolaava selkärangaton paviaani”.

                     

”Julkisen Sanan Neuvoston toimena on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä. Se tarkoittaa varjeltumista ikäviltä seuraamuksilta, kuten vahingonkorvauksilta ja sakoilta.”

-- Jukka Kemppinen, juristi, kirjailija, kulttuurihistorian dosentti 

JSN ei suojaa kantelijan henkilöllisyyttä

”Harvinaista, asiatonta ja hämmentävää”, luonnehti Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen lehtihaastattelussa, ja antoi Ylelle langettavan tuomion (HS 28.9.2012).

                      Kantelu oli seurausta Patrian asekauppoja käsittelevästä ohjelmasta, jonka taustamateriaalia Yle julkaisi verkossa. Mukaan lipsahti kantelijan nimi, vaikka tällä ei ollut mitään tekemistä rikostutkinnan kanssa. Kesken kanteluprosessin Ylen toimittaja otti kantelijaan yhteyttä sähköpostitse, ja väitti - neuvoston päätöstekstin mukaan - virheellisesti, että neuvoston tuomio toisi henkilön nimen vielä kerran julkisuuteen.

                      Yhteydenotosta jäi ”painostuksen maku”, Uimonen paheksuu.

                      Tapaus ei ole harvinainen, vaan samalla tavalla asiaton ja hämmentävä kuin oma kokemukseni neuvoston kanssa asioinnista. Tosin sillä erotuksella, ettei mikään tiedotusväline sotkenut minua vaan neuvosto sotki itsensä rikostutkintaan. Ja etten minä saanut painostukselta maistuvaa yhteydenottoa toimittajalta vaan neuvoston sihteeriltä. Myös julkisuutta tuli, aivan kuten Ylen toimittaja varoitti.

                      Oman kanteluni ratkaisussa minua ei tosin nimetty, mutta kantelun taustalla olevan lehtikirjoituksen otsikko julkaistiin, joten myös nimi löytyy lehden arkistohaulla. Lisäksi julkaistiin lehtikirjoituksen väite, jonka mukaan työni ”metodi” on lähteiden väärennys. Omat vastaväitteeni puuttuivat.

                      Näin kova väite ei ole median eettinen ongelma vaan rikosasia. Siksi kantelu oli rajattu Journalistin ohjeiden kohtiin, jotka koskevat ns. ”omaa kannanottoa”. Pyytämättä ja oma-aloitteisesti neuvosto lisäsi päätökseen toisen ohjeiden kohdan, joka koskee tiedonhankintaa ja pyrkimystä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.

                      Näin neuvosto kiirehti vapauttamaan päätoimittajan asiassa, jonka viranomaistutkinta ei ollut edes alkanut. Tätä päätöstä neuvosto ei perustele. Oman kannanoton osalta perusteena on kantelijan ja päätoimittajan kertomusten olennainen ero.

                      Olisi ”verraten kova väite”, ettei päätoimittajaan voisi luottaa, neuvoston varapuheenjohtaja ja sihteeri kirjoittivat.

                      Neuvoston tapa punnita päätoimittajan ja kansalaisen rehellisyyttä ei oikein noudattanut neuvoston perussopimuksen lupausta tasapuolisesta käsittelystä. Lisäksi päätöksestä löytyi toinen ristiriita Journalistin ohjeiden ja perussopimuksen välillä. Siksi pyysin sopimustulkintaa neuvoston kannatusyhdistykseltä, jossa molemmat tekstit on hyväksytty ja vahvistettu.

Vastaus ei tullut yhdistyksen puheenjohtajalta, vaan neuvoston sihteeriltä. Vastauksessaan sihteeri Ilkka Vänttinen syytti minua voimakassanaisesti ”päätöksentekijöiden painostamisesta” ja jatkoi: ”Tehän teette tuolla menolla kohta vahinkoa omalle asiallenne.”

                      Sähköpostissa oli Uimosen edellä mainitsema maku, mutta toimivampi se oli varoituksena. Neuvosto hylkäsi myös muutosesityksen.

                      Harmittavampaa silti oli lukea puoli vuotta myöhemmin poliisin esitutkintapöytäkirjaa, joka alkoi samalla, sihteeri Vänttisen kirjoittamalla lauseella kuin neuvoston päätös. Lähdettä mainitsematta. Ja joka jatkui päätoimittajan lausunnoilla, jotka oli otettu neuvoston päätöksestä eikä kuulustelusta, jota ei koskaan pidetty. Lähdettä taaskaan mainitsematta.

                      Viranomainen, joka copy-peistaa asiakirjoja Julkisen sanan neuvoston päätöksistä, ei eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuojan mukaan ole toiminut moitittavasti.  Itse olisin valmis moittimaan viranomaisen lisäksi myös neuvostoa, joka verkkosivullaan toistaa perättömiä herjoja, yrittää uhkaillen salata toimintamalliaan ja suorittaa rikosasiassa esitutkintaa vaivojaan säästävän poliisin puolesta.

Putte Wilhelmsson

Kirjoittaja on toimittaja ja journalismin opettaja