Ihanteellinen psykopaatti, 3/3

Tunnen Patricia Cornwellin tuotantoa mahdollisimman huonosti. Tai siis perusteellisemmin kuin laadun huomioiden haluaisin. Neljästä lukemastani Cornwellin dekkarista viimeisin on tekijänsä seitsemäs, Ansaittu kuolema. Ja sekin vuodelta 1996.

                      Parempi asiantuntija sanoi, että tästä alkoi Cornwellin alamäki. Ja hän on sinnitellyt mukana tämänvuotiseen Punaiseen usvaan asti. Itse en ehtinyt suuria tasoeroja huomata.

Ansaittu kuolema on juuri sellainen romaani, jossa yöllinen horisontti on aina ”kylmä” ja sitä vasten kohoavat rahtialukset ”uhkaavia”. Ensimmäisenä mieleen juolahtava adjektiivi pätee myös poliisiylilääkäri Kay Skarpettan tapaamiin ihmisiin. ”Tunteilevat ja omahyväiset silmät” eivät herätä hänessä luottamusta, toisin kuin ”viehättävä ja urheilullinen” mies, jolla on ”säännölliset piirteet ja lyhyt musta tukka”.

                      Hyvässä viihteessä kaikki välitön ja yksinkertainen tietysti helpottaa sotkuisen juonen seuraamista. Elävässä elämässä tai hyvässä kirjallisuudessa Cornwellin ihmiskuvauksen moraalinen itsevarmuus olisi merkki moukkamaisuudesta, jolla on tapana sekoittaa ennakkoluulot ja niiden ilmaisemisen ihmistuntemukseen ja rehellisyyteen.

Melko lieviltä Cornwellin kirjojen neuroosit silti tuntuvat, jos niitä vertaa Andrew Vachssiin. Esimerkki palautuu taas nykyisen dekkaribuumin juurille. Vachssin Flood julkaistiin suomeksi vuotta ennen Ansaittua kuolemaa, vaikka se jo silloin oli vuosikymmenen ikäinen.

Mikäli Vachssia haluaa pitää jonkinlaisena rikosviihteen kilometripylväänä,  Floodista voisi sanoa esimerkiksi seuraavaa: kovaksikeitetyn yksityisetsivän kyky eksistenssikriisejä syvempään moralismiin palautuu, kun omavaltainen Burke alkaa aktiivisesti ulostaa itsestään suurkaupunkiin pesiytynyttä rappiota ja saastaa.

Ei kai ole puhtaasti sattuma, että kaikista amerikkalaisen kulttuurin sepittämistä pyssysankareista Burke ei muistuta niinkään Philip Marlowea kuin taksikuski Travis Bicklea, hihasta kimpoavaa asetta myöten. Entiseksi linnakundiksi mainittu Burke on tappajakoiraa pitävä erakko, jonka nuhjuista toimistoa suojelevat lisäksi erilaiset tirkistysaukot, ansat ja kätköt.

Oikeassa kirjallisuudessa hän olisi laitostapaus, tai dostojevskiläinen kellariloukkojen mies. Rikosviihteessä hän on vihamielisen ympäristön haltuunsa ottava ”vahva ja nopea” (niin tässä tosiaan lukee) pärjääjä, arki-ihmiseltä kätkettyjen uhkien erikoistuntija ja liikkumatilansa tarkasti laskelmoinut ”hengissäselviytyjä, joka työskentelee sen varassa mitä hänellä on”.

Vachss käyttää myös runsaasti sivuja selittäessään, miten Burke käsittelee rahaa jottei se joutuisi nimeämättömille vihollisille, tai mistä hän soittaa puhelimella ilman että kukaan kuuntelee, tai miten hän vastaanottaa postia niin ettei kukaan voi jäljittää hänen asuinpaikkaansa.

                          Oikeassa kirjallisuudessa Burken diagnoosiin lisättäisiin suuruudenhulluus. Hän nimittäin kertoo, että hänen henkeään uhkaavat nimeltä mainitsemattomat korkeat tahot, jotka lähettävät hänen jäljilleen salamurhien vaarallisimpia huippuammattilaisia.

Amerikkalaisen lajityyppiviihteen perustelut ylenpalttiselle aseistautumiselle tai epäröimättömälle väkivallankäytölle ovat yleensä yhtä vainoharhaisia ja oman sisäisen logiikkansa mukaisia kuin kenellä tahansa uutisotsikoiden traagisella hahmolla, joka avaa tulen koulussa, metrossa tai entisellä työpaikalla.

Itse asiassa Vachssin kostofantasiat kosiskelevat kaikkia nujerrettuja ja peloteltuja kaupunkilaisia, jotka tuntevat kyyristelevänsä vastaantulijoiden ja irrallaan kelluvien normistojen edessä. Yksinäisenä kyynikkosankarina Burke selviää miehekkään suoraviivaisesti läpimädästä maailmasta. Valikoitua luottopiiriä lukuun ottamatta hänen reaktionsa ihmisiin on luotaantyöntäminen, jossa murhaava arvonriisto ja etäännyttäminen sisältyy jo havaintoon - puheisiin ”syöpäläisistä” ja ”friikeistä”.

Floodissa Burke inhoaa erityisesti lapsenraiskaajia. Rikollislaji on sama, josta Vachss on kirjoittanut monta lehtiartikkelia. Jouko Turkka tunnisti taannoin Floodin sisäisen jännitteen, kun hän kirjoitti romaanissaan Häpeä ”Suomen huonoimmasta ihmisestä”, Jammu Siltavuoresta. Turkan mukaan surkean näköisessä pedofiili-tappajassa henkilöityivät valtava nautinto, vastustamaton polte ja laskelmoitu pahuus, sillä äärimmäisen rikoksen vastineena ei voinut olla mitään mitätöntä, hädänalaista, sattumanvaraista tai tyhjyyteen päättyvää inhimillistä epäonnistumista.

”Kaikki tahtovat nähdä oudosti himokkaan, vääjäämättömästi etenevän olion joka ei ole kuten minä”, Turkka kirjoittaa. Lasten seksuaalimurhan on oltava kaikkein ”järisyttävin, kuvottavin ja eläimellisin” teko ja toisenlaatuisuuden jäännöksetön todiste. Mitään merkkiä oman elämämme oikuista tai latteuksista, jotka ”riistäisivät eron minun ja Suomen huonoimman ihmisen väliltä”, ei voi suvaita, sillä ”alapuolelle laskettu olento ei voi olla samanlainen”.

Burke ei ole oikeusviranomainen, joka valvoo järjestystä ja turvallisuutta. Hän on yksityisetsivä, tai jotakin sinne päin, joka vihaa. Burken viha nojautuu yksityiseen eettiseen puhtauteen, jota hän vaalii poistamalla itsestään liberaalien säälittelijöiden, degeneroituneiden pervojen ja muun ihmisongelmajätteen edustaman alemman puolen - heikkouden, rappion ja lian. ”Minulla on oma pikku järjestelmäni”, kuten Charles Manson sanoi.

Vaikka Burke-tarinoiden kerronta, juonikuviot ja henkilökuvat ovat Floodin jälkeen täsmentyneet, Vachss on yhä aidosti infantiili, lyhytjännitteinen ja pinnallinen kirjailija eikä mikään vinoutuneiden sielujen ironinen syväluotaaja. Kaiken kirjallisuuden ei tietenkään edes pidä olla hyvää, joten joskus harmittaa, että moni dekkareihin erikoistunut kriitikko-kollega on ottanut tavaksi kehua Vachssin tuotantoa. Miksi tärvellä ansaittu roskakirjailijan maine?