perjantai 20. joulukuuta 2013

Arkisto: "Journalismin sukupuoli"


Kesken jouluostosten jouduin keskustelemaan gradua valmistelevan tuttavan kanssa ”feminismin valta-asemasta yliopistomaailmassa”. Otaksun, että näin kummallinen huolenaihe perustuu akateemiselle sivistyneistölle ominaiseen virhepäätelmään:
                      Nähdään, että jokin sukupuolten keskinäiseen asemaan liittyvä ongelma tai mielipide herättää yhä närkästyneen keskustelun, mutta ei ymmärretä, ettei todellisen vallan tarvitse puolustaa etujaan sanomalehtien mielipidesivuilla tai facebookissa. Se vie agendansa läpi julkisuudelta varjossa, sen enempää närkästymättä.
                      Itse asiassa en edes tiedä, milloin olisin edellisen kerran kuullut sanan feminismi. Sen tiedän, koska käytin sitä itse, sillä tarkistin juuri asian tietokoneen kansioista. Kirja-arvostelu on kolmen vuoden takaa ja se tarkastelee tamperelaista (huokaus) mediatutkimusta (syvä huokaus). Arvostelun julkaisi Turun Sanomat, otsikkona oli ”Onko toimituksissa naisvalta mutta miesten säännöt?”
                      Myös arvostelun teemana ovat sivistyneistölle ominaiset virhepäätelmät. Kuten taipumus tulkita tutkimusaineisto nurinkurisesti, jos se ei muutoin mahdu alkuperäiseen, tinkimättömään tutkimushypoteesiin…


Iiris Ruoho & Sinikka Torkkola: Journalismin sukupuoli. Vastapaino 2010, s. 223.

Juhannuksen alla Stefan Wallin (rkp) reagoi poikkeuksellisen voimakkaasti Iltalehden juttuun, jossa uusi pääministeri esiteltiin takapuolelta, vaikka vastaavassa tilanteessa miespoliitikkoa olisi kuvattu enintään selkäpuolelta.
                      Lehden päätoimittajan ja tasa-arvoministerin tulkinnat tästä nyanssierosta menivät pahasti ristiin, eikä ihan itsestään selvää ole sekään, mitä edellisellä viikolla ilmestynyt tutkimus nimeltä Journalismin sukupuoli olisi asiasta sanonut, jos olisi ehtinyt keskusteluun mukaan.
                      Karkeasti ottaen kyse oli taas klassisen feminismin ja post-feminismin ristiriidasta.
                      Edellisessä tasa-arvoa edistävä ihanne on mahdollisimman sukupuolineutraali, jolloin maininta ”missimittaisesta ministeristä” olisi kohdehenkilöään alentava. Jälkimmäinen taas kyseenalaistaa ajatuksen, että kaikki naisellisuuteen viittaava olisi automaattisesti vähäarvoisempaa.
                      Tampereella mediatutkimusta tekevien Iiris Ruohon ja Sinikka Torkkolan kirjan aloittaa laaja teoriaosuus, joka ei toki tyydy vain kahteen näkökulmaan, mutta löytää kuitenkin lukuisia tarkastelutapoja yhdistävän seikan.
Sekä journalistin työssä että lopputuotteessa miehen ja naisen fysiologiset erot ovat lopultakin sivuroolissa ja yksittäisten ihmisten kannalta hämärän peitossa. Oleellisemmaksi muodostuu sukupuolten performatiivinen ja rakenteellinen puoli.
Mitä piirteitä toimittajien työyhteisöissä ja yhteiskunnassa yleensä pidetään niin toiselle sukupuolelle leimallisina, että niitä tarkoituksellisesti korostetaan tai piilotetaan? Ja mitkä ammatin sektorit ymmärretään miesten tai naisten maailmaan kuuluviksi yksittäisten toimittajien omasta sukupuolesta riippumatta?

Journalistisen kulttuurin jyrkempiä sukupuolierotteluja tutkijapari jäljittää toisinaan hyvinkin kaukaa. Kuten nyt vaikkapa latinan etymologiasta, jossa ”julkinen” viittaa vahvasti maskuliiniseen asemaan.
                      Tuoreempia esimerkkejä löytyy alan ammatillisista oppikirjoista. Vielä 70-luvulla ne neuvoivat naisen syntyperäisten ominaisuuksien viittaavan muuhun kuin nyt vaikkapa politiikan kovaan uutismaailmaan.
                      Nykyäänkin sukupuoli koetaan toimituksissa niin merkittäväksi tekijäksi, että tutkijoiden tekemissä haastatteluissa sen merkitys kiellettiin heti ensimmäiseksi. Sukupuolella ei ole rekrytoinnissa ja ansiotasossa mitään väliä, ja niin edelleen.
                      Auliisti toimittajat sen sijaan myönsivät, että journalistisessa kulttuurissa on omat sukupuolittuneet rakenteensa. Kuten toimitusten ulkopuolella, myös niiden sisällä tietyt naisvaltaiset ammatilliset sektorit ovat miesvaltaisia huonommin arvostettuja. Ja kuten toimitusten ulkopuolella, syyt eivät liity yksin ennakkoluuloihin.
                      Urheilutoimittajalta vaaditaan enemmän journalistin perustaitoja – kuten aikatauluissa ja faktoissa pysymistä – kuin muotitoimittajalta, tutkijat muistuttavat.
                      Toimituksissa on siis selvää rakenteellista epätasa-arvoa, joka lisäksi näkyy päällikkötason naisten määrissä, vaikka alalla on jo käytännössä naisenemmistö. Työmarkkinoiden tyypillinen selitys tähän on naisten oma valinta: vastuu perheestä menee ammatillisen kunnianhimon ohi.
                      Ruoho ja Torkkola nostavat kuitenkin sen rinnalle naistutkimuksen näkökulmat.
Ensinnäkin ajatus naisten omasta halusta vetäytyä vastuullisista asemista perheen pariin toistaa asennemallia, jossa naisen elämä selitetään aina yksilön biologiasta käsin kun taas mies kuvataan suorittamassa jotain yhteiskunnallista velvollisuutta.
Toiseksi vaihtoehto, jossa sukupuolineutraali ympäristö, jossa nainen tekee työssään samoja valintoja ja etenee samoin kuin miehetkin, ei ole neutraali lainkaan. Pikemminkin se ”peittää näkyvistä johtajuuden ideaalimallien maskuliinisuuden”.
Molemmat ovat pohtimisen arvoisia tulkintoja. Mutta samalla ne antavat tutkijalle niin suuren määrittelyvallan suhteessa ”miehen” ja ”naisen” käsitteisiin, ettei mikään tutkimusaineisto voi sinänsä osoittaa mitään totuutta oikeaksi tai vääräksi.

Samaan ongelmaan törmää usein, kun yhteiskuntatutkimuksen lähtökohta on niin sanotusti ”konstruktivistinen”, kuten Ruoholla ja Torkkolalla.
Tavatonta ei ole sekään, että itsessään kiinnostavat teorialähteet jäävät irralleen tutkimusmateriaalista. Tai - kuten tässä tapauksessa - toistavat sitä niin, että tutkijoiden teoria näyttää enemmän tutkittavan yhteisön maailmankuvan jatkeelta, eikä niinkään sen analysointiin kelpaavalta välineeltä.
Jonkinlaista johtopäätöstä lupaava loppukappale alkaa näin:
”Journalismin sukupuolilogiikka rakentuu dikotomian varaan, jossa jako naisiin ja miehiin ymmärretään luonnollisena itsestäänselvyytenä eikä kulttuurisesti tuotettuna jakona.”
Tämä kelpaa kyllä provosoivaksi tutkimushypoteesiksi, mutta kirjassa tarjottu tutkimusaineisto ei sitä tue. Päinvastoin.
Sekä Ruohon ja Torkkolan omat haastattelut että muu, ulkopuolinen materiaali kertovat maailmasta, joissa ”mies” ja ”nainen” ovat enemmän toimituksellisen organisaation ja markkinasektorin metaforia kuin olettamia ihmisten yksilöllisistä tai biologisista ominaisuuksista.
Sama koskee Iltalehden kohuttua keskiaukeamaa. Se on ongelma vain, jos me kuvittelemme että poliittinen journalismi heijastaa yhteiskunta, vaikka oikeasti se on vain sen osa. 
Ulkonäkökeskeisyys ja muun ihmissuhdeviihteen leviäminen yhteiskunnallisen päätöksenteon raportointiin voi hieman muuttaa julkisuudesta riippuvaisten luokkien toimintatapoja, mutta se ei auta mitenkään ymmärtämään tai ennustamaan, miten Kiviniemen muotovaliolla istuva porvarihallitus tulee tällä vaalikaudella vaikuttamaan naisten – tai miesten – edellytyksiin selvitä oman elämänsä sosiaalisista ja taloudellisista haasteista.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Keskeneräinen sanakirja: Lauri Viljanen






Viljanen, Lauri (1900 – 1984)

Tulenkantajiin kuulunut kirjallisuudentutkija ja kriitikko. Turun yliopiston kasvatti, myöhemmin professori. Parnasson toimittaja vuosina 1953 – 1955, jolloin lehti suosi kirjoittajina modernismin esitaistelijoita, kuten Tuomas Anhavaa.

Vuonna 1936 Viljanen kirjoitti: ”Kehitystä ei tapahdu, uutta henkistä elämää ei synny, ellei kysymyksiä aseteta uudella tavalla. Puolen vuosikymmenen ajan Suomen henkinen ilmapiiri ei ole tuntenut muunlaisen vapauden käsitettä kuin vapauden typistää suomalaista sivistysmuotoa puolelta tai toiselta.”

Puheenvuoro oli osa ns. ensimmäistä kirjasotaa, jossa kriitikko Viljanen moitti aiemmin arvostamaansa Mika Waltaria henkisestä pysähtyneisyydestä. Waltari puolestaan syytti Helsingin Sanomien Viljasta ja Uuden Suomen Kaarlo Marjasta vasemmiston suosimisesta ja joutumisesta Moskovasta johdetun henkisen solutustyön uhreiksi. Hesari piti kriitikostaan kiinni, Uusi Suomi vaihtoi Marjasen vanhoilliseen Eino Railoon.

Etsivän keskuspoliisin muistiossa samalta vuodelta kriitikko Viljanen mainitaan valtiolle vaarallisena henkilönä, mm. Pentti Haanpään, F.E. Sillanpään ja Toivo Pekkasen ohella, mutta kirjallisuuspiirit muistavat hänet paremmin klassisten muotoihanteiden vaalijana.

Kts myös "Suursiivous"

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Suuruuden kynnyksillä



Finlandia-palkinnon perustamisen jälkeen kulttuuritoimitukset omaksuivat vähitellen käytännön, jossa kaikki kotimainen kirjallisuus piti olla lehdessä arvosteluna mieluiten ehdokkaiden julkistamiseen mennessä, ehdottomasti voittajan palkitsemiseen mennessä.
                      Loppuvuosi on sitten kriitikon omaa aikaa, jonka nykyään omistan elokuvatallenteille, ennen amerikkalaisille dekkareille. Ikään kuin vanhan perinteen herättämiseksi aloin jo viime kesänä tilata postitse paikkoja lähinnä vanhoihin suosikkeihin sekä hyllyyn paremmin istuvia kovakantisia tai muuten vain parempia painoksia uusintaluettaviksi:
Elmore Leonard, Richard Stark, John D. MacDonald ja George H. Higgins, uraansa yhä jatkavista lähinnä George Pelecanos ja James Lee Burke. Stephen Hunter on vielä harkinnassa. Listasta puuttuu Hammett, Chandler ja Cain siksi, että ne on jo aiemmin vaihdettu alkukielisiin laatupainoksiin. Ross MacDonald siksi, että kokoelma on muutoin täysi. Ja Michael Connelly lähinnä siksi, että olen mielestäni antanut kirjailijalle jo riittävän monta mahdollisuutta.

Englantilaisille dekkarikirjallisuuden historia tarkoittaa ymmärtääkseni Arthur Conan Doylea ja Agatha Christietä, joten dekkareista on totuttu puhumaan omana lajinaan, ilman liiallista tärkeilyä.
                      Sen sijaan amerikkalaisille se tarkoittaa Edgar Alla Poe’a ja Raymond Chandleria, joten dekkarikirjailijoiltakin on tapana odottaa aitoja sanataiteellisia mainetekoja.
                      Mahdollisina Pitkien jäähyväisten (1953) jälkeisinä mestariteoksina on pitkään mai nittu John D. MacDonaldin A Purble Place for Dying (1964), George V. Higginsin The Friends of Eddie Coyle (1973) ja mahdollisesti jokin Michael Connellyn tuleva teos.
                      Poikkeuksen teki tehnyt kauhunikkari Stephen King joskus vuosikymmen sitten. Hänen mukaansa odotus päättyi jo silloin, kun Connellyn The Poet (1996) ilmestyi. Kirjan uudemman pokkaripainoksen esipuheessa King ylistää ujostelematta sen monikerroksisuutta, rehevyyttä ja eleganssia.
Romaanin suomennos, Runoilija (2005), ei ollut suinkaan ensimmäinen lukemani Connelly, mutta saattoi jäädä viimeiseksi. Kirjoitusjärjestyksessä viimeinen oli muistaakseni City of Bones (2002). Syynä ei ollut pettyminen eikä edes kyllästyminen vaan jonkinlainen kyllääntyminen. Hyvän kirjoittajan kerta toisensa jälkeen herättämä lupaus jäi kerta toisensa jälkeen täyttämättä.
Eivät Kingin kiitokset silti aivan aiheettomia olleet.
                      Tarina poliisien murhia itsemurhiksi lavastavasta ihmishirviöstä ja veljensä kuoleman järkyttämästä rikosreportterista ei sinänsä uudista tai yritä uudistaa rikosviihteeseen vakiintunutta mallia. Mutta se yrittää hyvin itsetietoisesti osoittaa, että tämä malli tai hienommin sanottuna perinne sisältää jo oman, täyteläisen maailmansa, jossa väkivallan nopea ja selkeä symbolikieli kattaa useimmat psykologisen realismin vaivalloisemmin työstämät teemat.
Jack McEvoylla ei ole Connellyn vakiosankarin Harry Boschin traumaattista sotataustaa, eikä siksi lajityypin etsiville ominaista pimeää puolta, joten hänen suhteensa toimittajatyössä nähtyyn verenvuodatukseen muistuttaa oikeastaan tavallisen yleisön asennetta – se on sekoitus tirkistelyn halua ja avuttomuuden tunnetta.
Tämä inhimillinen mittakaava kannattelee Runoilijaa pitkään. Connelly onnistuu ainakin hetkeksi vakuuttavaan lukijan, että hänellä on jokin murhaajan siteeraamia kauhuromanttisia runoja konkreettisempi käsitys väkivallasta arjen nöyryytysten ja hierarkioiden alkulähteenä. Sitten juonen rakennelma alkaa horjua yksityiskohtien joutavuuden alla.
Toteutumattomilla lupauksilla on amerikkalaisessa kirjallisuushistoriassa kunniakkaat perinteet. John O’Haralta toivottiin joka kerta uutta Tehtävää Samarkandissa, mutta sen sijaan häneltä saatiin massiivinen ja melodramaattinen A Rage to Live. Irvin Shawlta odotettiin jatkoa Nuorille leijonille, mutta hänen uransa huipensi romaanin Rikas, rakas, jonka tv-versio sai nopeasti jäljittelijöikseen Dallasin ja Dynastian.
Yhteistä O’Haralle, Shawlle ja Connellylle on ainakin se, että he osasivat kirjoittaa paperille upeita lauseita, mutta jättivät aivan liian usein huonot poistamatta.
Runoilija alkaa sanalla ”kuolema”, ja jatkuu toisella sivulla ”epäonnistumisella” ja ”surulla”, joten kyse on kirjallisuudesta, joka ottaa itsensä hyvin vakavasti. Tämän vakavuuden punnitseminen niin, ettei se vaikuttaisi syvällisyydestään huumaantuneen kirjailijan narsismilta, olisi kuitenkin vaatinut hieman itsekriittisempää otetta.

tiistai 10. joulukuuta 2013

tiistai 3. joulukuuta 2013

Albert Camus (1913 – 1960)


"Pohjimmiltaan tiesin varsin hyvin, että ei merkitse paljonkaan, kuoleeko kolmenkymmenen vai seitsemänkymmenen vuoden vanhana, koska kummassakin tapauksessa luonnollisesti toiset miehet ja toiset naiset jäisivät elämään, ja näin tapahtuu vuosituhansia."

Albert Camus: Sivullinen (L'Etranger). Suom. Kalle Salo.

Kyllä tämä kannattaa vielä ennen vuoden päätöstä mainita, vaikka minulla ei ole asiasta paljon sanottavaa: Albert Camus’n (1913 – 1960) syntymästä tuli viime kuussa kuluneeksi tasan sata vuotta.
Kevyemmän Kurt Vonnegutin ystävänä en varsinaisesti kuulunut joukkoon, mutta muistan hyvin ajan, jolloin Camus’n filosofiset romaanit kiinnostivat vakavia teinejä. Selitys saattaa löytyä eksistentialismin perusajatuksesta. Sen mukaan muut ovat väärässä ja minä olen yksin oikeassa.
                      Toinen selitys on se, että Camus saa elämän kuulostamaan turvattomalta - toisin sanoen vaaralliselta ja jalolta, kuten sen pitäisikin olla. Kapinoivassa ihmisessä (1947) hän selittää, miten kaikki sopusointua luovat järjestelmät ovat kollektiivisia harhoja. Ne riisuvat yksilön hartioilta oman elämän painon ja murentavat olemista luonnehtivan tahdon. Sama itsepetos kätkee myös järkeen sisältyvän tragedian: tietoisuus ja todellisuus on erotettu toisistaan olemassaolon subjektina ja objektina, mikä suistaa ihmisen ikuiseen sivullisuuteen.
                      Pleikkarisukupolven luku- ja kirjallisuusosaaminen on kuitenkin kuihtumaan päin, kertoi taas eilen julkistettu Pisa-tutkimus. Tai on ollut jo niin pitkään, että jo (entisen) trendilehti Facen viisastelijat ehtivät sepittää joukon kirjallisuuden klassikoihin perustuvia strategiapelejä. Sivullisessa (1942) pelaajan tehtävänä on saavuttaa suopea välinpitämättömyyden tila ampumalla mahdollisimman monta arabia. Taktinen vinkki: ”Ainoa keino voittaa on kieltäytyä pelaamasta.”
                      Omissa kirjoituksissa ja merkinnöissä Camus on elänyt lähinnä silloin kun väärin kirjoitetulle kirjalle on pitänyt saada mahdollisimman lannistava vertailukohta. Kuten silloin kun kirjailijan näköpiiri kaventuu ihmisen sivullisuudesta hänen syrjäytyneisyyteensä.
Arvostelun julkaisu Turun Sanomat vuonna 2006, otsikko meni näin:
”Markku Pääskynen lypsää Porvoon perhetragediasta imelän aikuisten sadun:
Pieni tulitikkutyttö saa tarpeekseen.”

Markku Pääskynen: Vihan päivä. Tammi 2006

Toisen romaaninsa aiheen Markku Pääskynen etsi naapurimaa Ruotsin uutisotsikoista.
Ellingtonissa (2004) pahamaineinen Thomas Quick, jonka Pääskynen nimeää uudelleen ”Fastiksi”, saa tuomionsa vaikka hän ei eräiden epäilijöiden mukaan olekaan sarjamurhaaja vaan pelkkä sairaalloinen valehtelija.
                      Neljännessä romaanissa lööpit ovat löytyneet lähempää.
Vihan päivä palaa Porvoon murhenäytelmään, juhannusviikolle kaksi vuotta sitten. Nuori nainen tappaa haulikolla miehensä, lapsensa ja itsensä, jotta perheen vaikea velkakierre ei paljastuisi.
Mielen murtumisen ja todellisuuspohjaisen rikoksen lisäksi kirjoista löytyy kolmaskin yhdistävä tekijä. Se on outo, kirkollinen juhlavuus.
Ellingtonin taustoja tutkiessaan Pääskynen lienee lukenut Quickin omaelämäkerran, jonka nimi esittää kirjoittajansa melkoisen komeassa valossa: ”Ylösnousemus”. Komea on myös Pääskysen uusi otsikko. ”Vihan päivä” on keskiajalta periytyvän sielunmessun kolmas osa, hävityksen kauhistus ja lopullinen tuomio, joka tulee heti vainajalle pyydetyn levon ja eläville anotun armon jälkeen.
Quickin valintaa on helpompi ymmärtää. Hänen kyseenalaisissa mielikuvissaan murhaajan, uhrin ja tämän omaisten välille on syntynyt pyhä suhde, jota pitää puolustaa epäilijöiden pilkkaa vastaan.
Mutta mitä Pääskynen puolustaa?
Kenties sanataiteen pyhyyttä turhantarkkoja lukijoita vastaan. Siihen voikin olla aihetta, sillä viime kädessä Vihan päivän näkökulma on kovin kapea, kieli sovinnaista ja kertojan henkilökuva liian naivistinen, jotta se romaanina olisi mieleenpainuvampi kuin tositapausta tutkineiden poliisien vaitonaiset lausunnot.

Lehtikirjoittelun perusteella kukaan ei pitänyt perheensä murhannutta äitiä kylmänä ja tunteettomana, vaan päinvastoin ihmisenä, jonka ennen hirveään tekoon sortumista oli täytynyt kärsiä paljon. Siis juuri sellaisena, kuin Vihan päivän Eliisa.
                      Perinteinen romaaniesimerkki tunteettomasta murhaajasta olisi Sivullisen (1942) Mersault, jonka kohtalosta kirjailija Albert Camus totesi itse seuraavaa:
                      ”Meidän yhteiskunnassamme jokainen, joka ei itke äitinsä hautajaisissa, on vaarassa joutua tuomituksi kuolemaan.”
                      Vakiintuneen tulkinnan mukaan Sivullinen ei kuvaakaan päähenkilönsä rikollista mieltä tai sosiaalista sopeutumattomuutta, vaan sitä, miten tuomareista ja oikeusjutun yleisöstä muodostuva tavallinen porvaristo kuvittelee oman hyveellisyytensä.
                      Mannermaisen modernismin klassikolla oli asiasta omat käsityksensä, mutta ajanmukaisempia esimerkkejä löytää nykyään julkisuuden henkilöiden lehtihaastatteluista.
Kun kaunotar tulee julkisuudessa tutuksi liiasta juhlimisesta, hän yleensä antaa lehdille haastattelun, jossa hän väheksyy pinnallista seurapiirielämää ja selittää oikeasti haluavansa juhannushäät ja vauvan. Se tarkoittaa, että kaikista ryvettävistä juoruista huolimatta hänen sielunsa on pysynyt kirkkaana ja unelmat puhtaina.
Haastatteluviihteessä seurapiirielämä on houkutus, johon on hetkeksi langettu. Kunnollista on tavallinen elämä, joka Pääskysen sepittämälle Eliisalle merkitsee perhettä, omakotitaloa ja yhtä ulkomaanmatkaa vuodessa. Niitä myös julkkiskaunotar sanoo arvostavansa, joten on pelkästään luontevaa, että Eliisa arvostaa samaa kuin julkkiskaunotar, vaikka Pääskysen romaani ilmaiseekin sen melkein kömpelön suorasukaisesti:
 ”Kunpa minusta tulisi kirkas ja puhdas.”
Myöhemmin julkkiskaunotar avioituu, ja sitten eroaa, kuten olemme viimeksi Susanna Sievisen elämästä lukeneet. Eron syy on se, ettei naista kohdeltu ”prinsessana”, vaikka hän olisi niin halunnut. Eron seuraus on ”vakava masennus”.
Yhteen ynnättynä ne kertovat, että aikuistuessaankin nainen on satuihin uskova viaton lapsi, joka ei ole syyllistynyt vääriin valintoihin, vaan jolle on tapahtunut jotakin ikävää.
                      Ainoa vähäpätöinen ero Susanna Sievisen haastattelun ja Markku Pääskysen romaanin välillä onkin oikeastaan siinä, ettei Eliisa ole eronnut miehestään, vaan hänet on lapsena erotettu isästään.
Siksi hän yhä tuntee itsensä tulitikkuja pakkasessa kauppaavaksi ”sadun tytöksi”, joka tirkistelee ikkunan läpi muiden onnea.  Ja siksi tyypillinen metafora, jolla Pääskynen kuvaa Eliisan ongelmia, on ”haava”, ja tyypillinen Eliisaan liitetty adjektiivi on ”hauras”.

Oliko Mersaultilla vaikea lapsuus, laskut maksamatta eikä lääkityskään oikein kunnossa?
                      Camus ei romaanissaan näihin kysymyksiin vastaa, koska ei pitänyt niitä olennaisina. Pääskynen vastaa kaikkiin, joten hän ilmeisesti pitää.
                      Yhteen ynnättynä niistä muodostuu Eliisan masennusta, haavoittuneisuutta ja avuttomuutta korostava ihmiskuva, joka on uskottava lähinnä siksi, että se on entuudestaan tuttu. Tutuksi sen ovat tehneet lukemattomat naistenlehtihaastattelut, joissa julkisuuden henkilöt eivät odota imagonsa kohentuvan siksi, että he ovat käyttäytyneet ongelmissaan arvokkaasti, vaan siksi, että he ovat joutuneet kokemaan suuria kärsimyksiä.
                      Tähän vakiintuneeseen kaavaan naistenlehden etevä toimittaja saa mahtumaan yhden henkilön ihmissuhdekriisin, työuupumuksen ja alkoholiongelman, minkä jälkeen tilaa jää vielä uuden cd-levyn tai tulevan tv-ohjelman nimelle. Sen sijaan neljälle vainajalle se on aivan liian ahdas.
                      Mittakaavavirheen vuoksi Vihan päivä vaikuttaa nololta erehdykseltä, vaikka se muutoin noudattaa suuren yleisön lukutottumuksia myötäilevää, sujuvaa ja helppotajuista linjaa.
Kun Eliisan olo on esimerkiksi paha, Pääskynen kertoo miten hänen mielensä ”laskee”, kun se on hyvä, mieli ”nousee” linnun mukana lentoon. Eliisan arjen kuvaamiseen Pääskyselle riittää yleensä selkeä päälause ja sivulause. Kun tajunnanvirta alkaa erkaantua arjesta ja todellisuudesta, myös sivulauseiden määrä kasvaa.
Näin ollen luetun ymmärtäminen ei ole järin työlästä, mutta Eliisan niskoille kasatun kärsimyksen määrän huomioiden yllättävänkin yksitoikkoista.
                      Kärsimään joutuneen ihmisen moderni media-arkkityyppi on epäilemättä Walesin prinsessa Diana, jonka herättämä ihailu myös osoittaa, että sankarien sijaan meidän moraaliset auktoriteettimme ovat yhä useammin uhreja. Moni uskoo BBC:n haastattelema Dianan tavoin, että suru ja onnettomuus voivat tehdä meistä parempia ihmisiä, ja että ne johtavat johonkin päämäärään, palkintoon tai korvaukseen.
Eliisan päämäärä on kuolema ja palkinto pikkukaupungin arvostelevien katseiden ”katoaminen”, kuten Pääskynen kirjoittaa. Vihan päivä ei kuitenkaan pääty kaiken hiljaisuuteen vaan Eliisan näkemään ”valoon”, aivan kuten Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli.
Sitä voi kaiketi pitää Pääskysen toisena kantavana satuaiheena, H.C. Andersenin ohella. Tosin ero on nyt siinä, etteivät Korppu ja Joonatan pääse loikkaamaan palavasta kodistaan Nangijalaan ja sitten Nangijalasta Nangilimaan siksi, että he ovat sortuneet vaikeuksien alle, vaan päinvastoin siksi, että he ovat kohdanneet ne urheasti ja uhrautuvasti.

Aika monessa lasten sadussa on kolme toivomusta. Ne ovat merkki siitä, että elämässä joutuu tekemään valintoja, joista on sitten kannettava vastuu.
Yhä useammassa aikuisten sadussa on kolme metaforaa masennukselle. Ne ovat merkki siitä, että me emme voineet valita ja että me emme ole vastuussa.
                      Tällaiseen tarinamalliin samastuminen varmaankin lohduttaa lukuisia ihmisiä, jotka Eliisan tavoin kokevat hukanneensa elämän hallinnan. Ulkopuolisemmin tarkasteltuna se voi myös herättää myötätuntoa, mikä saa meidät tuntemaan itsemme paremmiksi ihmisiksi.
Näin koettu moraalinen paremmuus on tuskin kuitenkaan mitään muuta kuin viihdetuotteeksi helposti paketoitavaa sentimentaalisuutta, pikkuporvarillisen hyveen muoto, jota Camus inhosi niin, että käytti sen ivailuun koko kuuluisimman romaaninsa.


tiistai 26. marraskuuta 2013

Ergodinen epistemologia ja muuta sen sellaista



Tietoni asiasta perustuvat lähinnä Tony Richardsonin ohjaamaan elokuvaan Kun hymy hyytyy (1960), mutta käsittääkseni perinteiseen englantilainen revyy-ohjelmistoon kuului jonglööri, runonlausuntaa, koomikko, opettavainen allegoria tai moraalinen opetus sanotaan nyt vaikkapa viinan vaaroista sekä yhteislaulua. Eikä kokonaisuuteen tarvitse tehdä kovin suuria muutoksia, jos kyseessä revyyn sijaan on englantilainen postmoderni romaani.
                      Jonglöörin sijaan Ali Smithin romaanin Oli kerran kello nolla (Otava) alkaa surrealistisella esityksellä. Kuntopyörää polkevan miehen ”silmien ja suun päällä näyttäisi olevan kirjeluukun läppä”, ja niin edelleen. Sitten lavalle tulee koomikko, joka kertoo jutun passikuvista, sillä monet lavakoomikoiden vitsit perustuvat kuulijoille tuttuihin juttuihin.
Tai oikeastaan romaani jatkuu ikään kuin tavallisena romaanina, jossa muistetaan nykyisin aikuisen Annan hankalaa sopeutumista opiskeluelämään. Passikuva tulee mukaan siinä, että passikuvassa Anna on synkkä, juro, tyytymätön ja surkea:
”[--] tämä on se minuus jonka kanssa hänen on elettävä kunnes hän saavuttaa kunnianarvoisan kahdenkymmenenseitsemän vuoden iän, jolloin hän on kokonaan eri ihminen, jolloin kaikki on toisin, elämä on helppoa, siinä on järkeä, osaset ovat loksahtaneet paikoilleen.”

Passikuvavitsiksi tämä on ihan hyvä, ja minä pidän passikuvavitseistä. Esimerkiksi Tenavat-sarjakuvasta, jossa Tellu lupaa antaa pikkuveljelle niin kovan selkäsaunan, että ”passikuvasta saa näköisen vain rypistämällä”. Itse kirjoitin Petri Tammisen esikoisesta, että se on jotakin ”passikuvan ja oikean kirjallisuuden välimailta”.
Vitsien vika on kuitenkin siinä, että kiertävät niin nopeasti, tai ne ovat niin ilmeisiä, että ne keksitään koko ajan uudelleen. Smith esimerkiksi on keksinyt uudelleen amerikkalaissa Sit Comissa käytetyn running gagin. Myös Ensisilmäyksellä-sarjassa on takautumia opiskeluvuosiin, ja myös siinä podetaan tunne- ja identiteetti-elämän huolia, joiden ratkaisu jätetään tulevaisuuden minälle. Ja vitsin ponsi on tietysti on sama (mikään ei ole tulevaisuudessa ”loksahtanut paikoilleen”).
Runonlausunnan korvaavat luontevasti romaanin etulehdelle painetut motot, enimmäkseen klassikoilta. Ne käyvät jo etukäteen läpi romaanin keskeisen tematiikan, jos tematiikkaa ylipäänsä on (jokaisen ihmisen elämä on luotaamaton mysteeri, mikä on omiaan tekemään heidät sietämättömiksi, mutta mitä se sellainen elämä olisi, jossa kaikki on läpinäkyvää ja itsestään selvää?).
Romaanin opettavaiset allegoriat tai moraaliset opetukset jatkavat yleensä siitä mihin pohdinta identiteetistä päättyi. Googlettamista koskeva lainaus on alkukielisestä laitoksesta, koska se on minulle tutumpi. Tarkoitus ei ole vähätellä suomalaista käännöstä:

”Google is so strange. It promises everything, but everything isn't there. You type in the words for what you need, and what you need becomes superfluous in an instant, shadowed instantaneously by the things you really need, and none of them answerable by Google....Sure, there's a certain charm to being able to look up and watch Eartha Kitt singing Old Fashioned Millionaire in 1957 at three in the morning or Hayley Mills singing a song about femininity from an old Disney film. But the charm is a kind of deception about a whole new way of feeling lonely, a semblance of plenitude but really a new level of Dante's inferno, a zombie-filled cemetery of spurious clues, beauty, pathos, pain, the faces of puppies, women and men from all over the world tied up and wanked over in site after site, a great sea of hidden shallows. More and more, the pressing human dilemma: how to walk a clean path between obscenities.”

Ja antaa Smithin vielä jatkaa samasta aiheesta:

“...he had simply typed the words something beautiful into the Google images box. Up came a picture of some leaves against the sun. A picture of a blonde photoshop-smooth woman and baby sleeping. A picture of a bird. A picture of Mother Teresa. A picture of a modernist building made of shiny metal. A picture of two people sticking knives into their own hands. Google is so strange. It promises everything, but everything isn’t there. You type in the words for what you need, and what you need becomes superfluous in an instant, shadowed instantaneously by the things you really need, and none of them answerable by Google.”

Yhteislauluosuudeksi määrittelen Smithin (s. 1962) ikäpolven kirjailijoille tyypilliset lainaukset oman nuoruuden pop- tai rock-sanoituksista. Lainaus menee hieman väärin, ehkä tahattomasti, mutta tässä sama muutoin jo unohtuneen Buggles-yhtyeen kappale korrektisti ja kokonaisuudessaan:

Every day my metal friend
Shakes my bed at 6am
Then the shiny serving clones
Run in with my telephones

Talking fast I make a deal
Buy the fake and sell whats real
Whats this pain here in my chest
Maybe I should take a rest

They send the heart police to put you under, Cardiac arrest
and as they drag you the door
They tell you that you've failed the test

Living in the
Living in the plastic age
Looking only half my age
Hello doctor lift my face
I wish my skin could stand the pace

In the bed I read my mind
Remember how the mice were blind
I watch them fighting in their cage
Could this be the plastic age?

They send the heart police to put you under Cardiac arrest
and as they drag you the door
They tell you that you've failed the test

Living in the
Plastic age
Plastic age
Plastic age

PLAS-TIC
PLAS-TIC

They send the heart police to put you under Cardiac arrest
and as they drag you the door
They tell you that you've failed the test

Living in the

Plastic age
Plastic age
Plastic age

Teksti on tyypillisesti hyvää ja tiivistä pop-lyriikaa, ja jos olisin saanut valita, olisin ehkä tyytynyt kuuntelemaan Bugglesia ja jättänyt Smithin kokonaan lukematta.
                      Smithin Oli kerran kello nolla simuloi modernistisen romaanin lukijalle antamaa vapautusta yhtenäisen narratiivin luomasta lineaarisesta aika- ja tila järjestyksestä (ergodinen kirjallisuus, kuten Julio Cortazarin Ruutuhyppelyä tai Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani, on kuulemma aina eri teos riippuen mistä sattumanvaraisesta kohdasta lukija sitä lähestyy), mutta postmodernismin simulaatiossa modernin eri valittavat polut ovat oikeastaan episodien lineaarinen virta.
Tarina, jos Smithin romaanista sellaista on, kertoo miehestä joka kesken illalliskutsujen lukitsee itsensä isäntäväen kylpyhuoneeseen – päiväkausiksi. Sosiaalisen satiirin asetelma jakautuu neljään päälukuun, joista kukin kertoo jostakin toisesta henkilöstä, jonka elämää mies on eri aikoina koskettanut.
                      Jaosta syntyy romaanin sarjallisuus, joka vielä muutama vuosikymmen sitten olisi vaikuttanut perinteisen rakenteen hajottamiselta, mutta nykyään lähinnä sen pätkimiseltä. Kuten televisiossa, jossa mainostauot auttavat pätkimään tarinan eri aikaan, paikkaan tai jopa katsojien hajanaiseen elämänrytmiin sopiviksi segmenteiksi. Samalla jako lukuihin ja siis eri näkökulmiin synnyttää myös edellä mainitun kysymyksen identiteetistä. Useimmista romaanin henkilöistä oma identiteetti tuntuu keinotekoiselta, jonkin instituution, teknologian tai sosiaalisten sääntöjen hetkellisesti pakottamalta. Kuten Bugglesin laulussa.
Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Smith ehdottaisi autenttisuutta ratkaisuksi keinotekoisuuteen. Tai mitään muutakaan ratkaisua. Tai että Smithin romaanissa jostakin ylipäänsä seuraa jotakin siten kuin yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus on yksilön identiteettiä muokkaavien voimien seuraus Dickensin Koleassa talossa tai siten kuin eksistentiaalisen ahdistuksen tukahduttaminen ja ”huono usko” on niiden seuraus Sartren Inhossa. 
Smith toki huomaa edellisen ja on tietoinen jälkimmäisestä. Mutta sitten hän välittömästi palaa romaanin kieleen, jonka moni romaanin lukenut – mukaan lukien kustantajan markkinointiosasto – mainitsee sen johtomotiiviksi.

Olen vuosien mittaan lukenut lukuisia kaunokirjallisia teoksia, jotka kertovat perhokalastuksesta, puutarhanhoidosta ja kielestä, enkä osaa sanoa, mikä niistä olisi aiheena painavin. Yleensä olen kuitenkin pitänyt enemmän kirjoista, jotka kertovat kielestä. Lisäksi olen yleensä ollut sitä mieltä, ettei kieli fiktiivisen tekstin aiheena automaattisesti johda merkittäviin epistemologisiin pohdintoihin, vaikka näin jo Smithin markkinointipaketissa sanan ”epistemologia”.
Parhaimmillaan romaani, joka kertoo kielestä, tuottaa syventäviä metaforia suhtautumisestamme kieleen. Huonoimmillaan metafora sumentaa, hämärtää kaiken pintaan, ja sana ”kieli” uhkaa jäädä samanlaiseksi mystifioinniksi kuin sana ”identiteetti”, jolla Smith näyttäisi jo romaanin alkuluvuissa mystifioivan instituutioita, teknologiaa ja sosiaalisia sääntöjä.
Lopuksi onkin syytä unohtaa edellä käytetty modernin ja postmodernin kömpelö vastakkainasettelu ja todeta johtopäätöksenä seuraavaa: Oli kerran kello nolla edustaa reaktiivista avantgardea, jossa muodon ennakkoluuloton kokeellisuus toimii romaanin arvoituksena, keskustelun herättäjänä ja kerronnallisena niksipirkkana.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Viimeksi kuultuna: Grand River Grossings


Geri Allen: Grand River Grossings.  Motema Music 2013.

Pianisti Geri Allen on jazz-muusikoiden muusikko. Se tarkoittaa, että kollegat arvostavat, mutta yleisön huomion puuttuessa Allen on joutunut vaeltamaan levy-yhtiöstä toiseen eikä kestäviä keikkakokoonpanojakaan ole ollut montaa.
                      Jonkinlaisesta artistin omasta eksyneisyydestä kertoo myös Grand River Grossings, järjestyksessä jo kolmas soololevytys.
                      Teemana on Allenin kotikaupunkiin, Detroitiin assosioituva musiikki. Siis lähinnä Motownin soulia. Michael Jacksonin ”Wanna Be Startin’ Something New” hahmottaa ongelman heti ensimmäisellä raidalla.
                      Pointillistisen melodian toteamisen jälkeen Allen vapautuu omiin meditaatioihin, ja alkulähteen fokus unohtuu. Äänitysinsinöörin armeliaan häivytyksen jälkeen alkava Smokey Robinsonin ”Tears of a Clown” olisi puolestaan hyvä knoppi visailuohjelmassa nimeltä Arvaa Mikä Sävel?
En olisi arvannut. Enkä olisi arvannut sitäkään, että juuri Allenilta ilmestyy levy, jossa sinänsä vakuuttavan harmonisen kehittelyn rinnalla on näin paljon aulabaari-jatsia ja freetemppuilua.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Suomen keskinkertaisin romaani






Otsikko on asioista paremmin perillä olevien ehdotus, sillä somessa pitää kuulemma provosoida. Minusta ”kolmen tähden arvostelu” olisi kuvannut täsmällisemmin ”riittävän hyvää” romaania, joita kirjoitetaan ”riittävästi”, kuten Matti Apunen muotoili HS-raadissa (”Kirjallisuus voi sittenkin hyvin”, HS16.11.2013).
                      Oliko se diplomaattisempi tapa sanoa sama, jonka kirjallisuudentutkija Lea Rojola sanoi raadilta nyt kysytyssä Suomen kuvalehden jutussa? Että huonoa julkaistaan vähemmän kuin joskus ennen, samoin hyvää, vain siihen väliin jäävän määrä kasvaa?
Lisäksi käytettiin sanoja ”tasapaksu”, ”kaventunut” ja ”yllätyksetön”, vaikka myös ”keskinkertainen” olisi ollut hyvä. Kellokäyrällä mitatessa keskinkertainen viittaa aineiston enemmistöön, neutraalimmin sanottuna keskivertoon. Keskivertoarvostelu on kolmen tähden arvostelu. Kolme tähteä viidestä on tyydyttävä tulos, jopa hyvä. Seitsemän miinus viiva kahdeksan puoli vanhalla peruskoulun ja lukion asteikolla. ”Rutiinisuoritus” se ei ole, ainakaan sillä mittapuulla, että matikan viitosen korottaminen kevättodistuksen seiskaksi vaati muistaakseni määrätietoista ponnistelua. Mutta se on suoritus, joka riittää riippumatta siitä missä suhteessa siihen on käytetty raakaa työtä tai raakaa lahjakkuutta.
Entä millainen on riittävän hyvä, tyypillinen suomalainen romaani? Poiminnat ovat mielivaltaisia, rajoittuen kuitenkin 2000-lukuun.

Esimerkiksi Markku Envallin Jäät lähtevät (2004) on huono romaani, tavattoman huono romaan. Ei lainkaan tavallinen ja keskinkertainen, jolloin tasan puolet tekijän kunnianhimosta toteutuu ja välittyy lukijalle. Romaanin ääni on sama kuin tekijän essee-kokoelmissa, ja mielipiteet entuudestaan tuttuja. Uutta on estottomuus, jolla Envall nyt fiktion turvin ilmaisee pikkuporvarillista ahdasmielisyyttään.
Viileästi tarkastellen Envallin kirjamies on kuin muunnelma Dostojevskin kellariloukkojen miehestä. Tosin sillä erotuksella, ettei häntä ole eristänyt elämästä köyhyys ja urbaani nimettömyys vaan tutkijan virka ja kaunotaiteellinen haihattelu.
Tavallisen rahvaan kirjamies tuntee lähinnä hajusta, joka nousee raitiovaunun töhritystä takaosasta. Kirjoilla vuorattuun kotiinsa tunkeutuvaa pianonvirittäjää hän ei tervehdi edes ovella, vaan piiloutuu lukusoppeen, jossa hänen mieleensä juolahtavat mm. keskitysleirit, kovakuoriaisten evoluutio ja saksankielinen sitaatti. Se tarkoittaa, että lukeneistoa kiinnostaa moraali, tiede ja kulttuuri, toiset ihmiset ja heidän tekemänsä työ ei sitä kiinnosta.
Ympärillään kirjamies näkee arvostelukyvyttömyyttä ja lahjattomuutta, toisinaan myös harmaan yksinkertaisuuden seinän, jonka pintaa vasten oma tai muun lukeneiston viisaus voi loistaa.
Pintasivistyksellä ylpeilyä kirjamies ei murehdi lainkaan. Hän tekee pienestä paheesta merkittävän hyveen. Tasapäistyvässä maailmassa latinan- ja kreikankielisillä sanoilla snobbailu on ”uskaliasta”, kirjamies väittää, vaikka todellisuudessa Stella ja Gaia pojantytärten niminä olisivat aika koominen esimerkki akateemisesta nousukasluokasta, jolle lapset eivät ole lapsia vaan julkisesti esiteltävää sivistyspääomaa.
Jäät lähtevät sisältää muutoinkin ajatuksia ja lauseita, jotka arvostelukykyinen kirjoittaja tai vastuullinen tuotantoprosessi olisi hionut pois. Siihen ei ole myöskään lisätty tarvittavaa määrää takautumia ja yllätysloppua (”luku-elämys”), eikä se vastaa kotimaisen kirjallisuuden sosiaaliseen tilaukseen kertoa syrjäytyneistä tai maahanmuuttajista. Itse asiassa se ei vastaa mihinkään. Se vain ilmoittaa, että tällaista on.
Pitäisi olla enemmän. Vähemmän voisi olla tällaista.

Vielä takavuosina saattoi luottaa siihen, että maaseutuepiikka on romaanin kansallisesti omaleimaisin lajityyppi, joka on sidoksissa paikalliseen historiaan ja kertomusperinteeseen. Nykyisin pikkukylät peltoineen edustavat yhä useammin jotakin niin kaukaista ja vierasta, että siellä eivät arkirealismin aikaan ja paikkaan sidotut pelisäännöt enää päde.
                      Nyt jo Finlandia-ehdokkaaksi kypsyneen Riikka Pelon esikoiskirjassa Taivaankantaja (2006) uskonnollisen ahdasmielisyyden kuvaus sekoittuu noituuden myytteihin, ja äpäränä syntynyt Vendla-tyttö joutuu nujerretuksi ”pahan silmänsä” takia.
Asetelma johtaa kirjoittajansa enemmän fantasian lajityyppiä muistuttaviin ratkaisuihin kuin Timo K. Mukan jäljille, vaikka Pelo sepittääkin Vendlaan elämään tulevasta Ihmisenpojasta melkein Kristusperkeleen kaltaisen avainhahmon.
Siltana fantisointiin toimii lapsen näkökulma ja Vendlan isoäidin ankara herännäisyys. Yhtä olennaista on Pelon lyyrinen lause. Kun vilkkain mielikuvitus pysyy vain vaivoin kurjuuskertomuksen naturalistisissa suitsissa, myös vertauskuvan ja todellisen outouden, symbolin ja fyysisen muodonmuutoksen raja on häilyvä. Lopputulos on lukijalle konstikas mutta ilman muuta kolmen tähden väärti.
Romaanin itseriittoinen illuusio rikkoutuu oikeastaan vain silloin kun Vendlan tajunvirtaa pilkkova uudiskieli ei enää tunnukaan lapsenomaiselta ja vaistomaiselta, vaan se alkaa liiaksi muistuttaa satumaisemman viihteen laskelmoitua tapaa luoda yhdyssanoista keinotekoisia arkaismeja: ”salaisuuskieli”, ”suuttuhuuto”, ”ikiväri”.
Ilmeisenä tyylirikkeenä voi jo pitää sitä, että pikkuinen Vendla kutsuu rinnallaan kulkevaa näkymätöntä ja ”saman sieluista” olentoa Almaksi, vaikka Jungin psykoanalyyttisten termien ei luulisikaan kuuluvan 6-vuotiaiden yleissivistykseen. Enemmän kirjoitusvirheeksi kuin kolmen tähden arvostelussa edellytetyksi verbaali-iloitteluksi lasken puolestaan sen, että sähähtämisen sijaan isoäiti äsähtää ja luisumisen sijaan mudassa liusutaan.

Olen varmasti jostakin lukenut kriitikon kirjoittaneen, että fantasia ”rikkoo perinteisen realismin rakenteen”, vaikka olisi pitänyt kirjoittaa, että kirjailija vaihtoi yksilöllisen havainnon lajityypilliseen maneeriin.
                      Maneeri jonkinlaisena kirjallisuudellisuuden takeena on vakio myös Joel Haahtelan kolmen tähden proosassa. ”Vuoden 1968 elokuussa me olimme kolilla”, toteaa keski-ikäinen oikeustieteen professori saksalaisesta nuoruuden rakastetusta: ”Pari vuotta myöhemmin Sigrid oli siirtynyt maanalaiseen toimintaan ja valmisteli terrori-iskuja.”
                      Lumipäiväkirja (2008) yhdistää Joel Haahtelan varhaisempien kirjojen lakonisuuden hänen myöhempään romanttiseen tyylittelyynsä. Nimettömäksi jäävä kertoja on Elenasta (2003) ja Perhoskerääjästä (2006) tuttu valveunivaeltaja, joka etsii kadonnutta aikaa ja samalla hukkaa itsensä.
Heidelberg tapahtumapaikkana tuo romaaniin arjesta vieraantuneen, mannermaisen tunnelman, jota tarinan viitteet Punaisen armeijakunnan veritekoihin eivät millään tavoin kumoa. Poliittinen väkivalta ei ole romaanin kytkös yhteiskuntaan ja ajanmukaisiin ilmiöihin. Se on jotain Haahtelalta tutumpaan, joka aina erottaa ihmisen kulissilta vaikuttavasta todellisuudesta, kuvitelman kaltaisesta menneisyydestä ja jopa lähimmäisistä.
Ulkomaailma on pohjimmiltaan pelkkä mielenmaisema myös Sigridille, joka terapiaryhmässä päätteli, että kapitalismi on patologinen järjestelmä ja ”sairaus oli jokaisen yksilön ase”. Tästä sisäisyydestä sitten seuraa irrallisuus, irrallisuudesta yksinäisyys ja yksinäisyydestä askartelu kuoleman ajatuksen kanssa.
Näin Lumipäiväkirjat toistaa Haahtelan vakiintuneet, mutta vähän vanhahtavat johtomotiivit, joita Thomas Mannin sukupolvi ehkä käsitteli nykykirjallisuutta luontevammin. Elenan tavoin mukana on jopa viittaus James Joycen Kuolleet-novellin loppulauseeseen. Viimeistään tässä vaiheessa Haahtelan kertomisen kiireettömyys voikin jo tuntua tylsyydeltä, ja hänen kirjallisen makunsa antikvaarisuus rasitteelta.

Pidän Haahtelan romaania hyvin tyypillisenä nykypäivän kotimaisena romaanina, mutta myönnän, ettei se ehkä osu aivan mediaanin keskelle. Mutta mikä sitten osuu?.
Osuakseen romaanilla pitää olla omakohtainen aihe, josta kirjailijan on luonteva kertoa lisää lehtihaastattelussa. Toiseksi tarvitaan lapsen näkökulma, joka tarpeen vaatiessa auttaa kerrontaa irtautumaan arkirealismin kahleista. Kolmanneksi romaani sijoittuu lähimenneisyyteen, jonka seikkaperäinen esineistö herättää tekijän ikäisissä lukijoissa tunnistamisen iloa ja vähän nostalgiaa.
                      Lisäksi loppuun kannattaa lisätä jokin toivoa sisältävä luontokuva, sillä ihmisten elämässä sitä on niukemmin.
                      Laura Honkasalon Erokirja (2009) on juuri sellainen romaani, eikä lainkaan huono, vaikka kirjallisille yllätyksille person lukijan kannattaa hakeutua muualle.
                      Romaanin Sinikka ja Jokke eroavat, kuten Honkasalon omatkin vanhemmat, mutta eron synkeät seuraukset hakevat tietoista etäisyyttä kirjailijan julkisuudessa kertomiin lämpimämpiin lapsuusmuistoihin. Romaanin kaari 60-luvulta nykypäivään venyy joskus Grimmin satuihin asti, kun isän uusi vaimo paljastuu melkoiseksi noita-akaksi. Muutoin kerrontaa hallitsee ajankuvan esineellinen seikkaperäisyys ja naisten väliset psykologiset jännitteet.
                      Romaanin voimahahmo on Sinikan anoppi, ”viisas matriarkka”, jonka vanhuus silti murentaa unohdettuna ja loppuun käytettynä. Toinen, vielä suoremmin toisten tarpeille alistettu nainen on avioerolapsi. Sara oppii nopeasti, ettei isän uudessa kodissa saa rakastaa äitiä.
                      Romaanin miehet ovat ulkopuolisempia, jotakin, jota lapsi tuijottaa mykkänä aavistellen. Erilaisten alistuskierteiden ja tunteiden hyväksikäytön katkaisu jää siis naisten omille harteille. Romaanissa, jossa vakava sanataide on yhtä kuin synkkä sisältö, ei kuitenkaan mitään takeita anneta.
                      Tässä tutussa tyylilajissa Erokirja tuo myös mieleen Heidi Köngäksen edellisvuotisen romaanin Jokin sinusta (2008), jonka viimeistä sivua valaisi ainoastaan kevätaurinko. Honkasalolla sen sijaan ”taivaalla pääskyt kiisivät savun läpi, ylös sineen”.
                      Pelkästään loppulauseen perusteella kumpi tahansa voisi olla Suomen keskinkertaisin romaani. Mutta molemmat myivät aika hyvin, eivätkä romaanit keksimäärin myy hyvin, joten…
                      Sama vika myös Juha Itkosen romaanilla Anna minun rakastaa enemmän (2006), jolla on myös toinen vika. Suomalaiset kirjailijat ovat keskimäärin naisia ja Itkonen on mies. Muutoin se olisi oma subjektiivinen valintani. Objektiivisesti arvioiden Suomen keksinkertaisin kirjailija on Riita Jalonen ja Jalosen keskinkertaisin romaani on Veteen pudonneet (2007).

Riitta Jalosesta viime vuosina kirjoittaneiden kriitikoiden lempisanoja ovat ”symboli” ja ”surrealismi”. Jalosen oma lempisana tässä romaanissa on ”tumma”, vaikka parempi vertauskuva hänen kirjoitustavalleen olisi voinut olla ”hämärä”.
                      Veteen pudonneissa tummia ovat lieskat nuotiossa, möykyt polun varrella sekä heti ensimmäisellä sivulla pöydän pinta ja tuolin verhoilu. Myöhemmin tummaa on tietysti myös vesi, mutta siihen mennessä lukija tietää muutenkin, että kymmenvuotiaan Elsin elämää varjostaa jokin murhenäytelmä, josta aikuiset vaikenevat (”hiottu rakenne”, kiittää kolmen tähden arvostelu).
                      Romaanissa eletään 1960-lukua, jonka mittaan Elsi vähän kasvaa, ja kokeilee rajojaan sekä liftausmatkalla että heikoilla jäillä.
                      Näkökulma on silti lapsen, jolle menneisyys on koko ajan läsnä haamuina ja kuvitelmat näkyinä. Elsin maailmassa on jäljellä ”taikaa”, kuten hän itse ajattelee äitinsä kädentaidoista (”Rikkoo perinteistä realismia”, kiittää kolmen tähden arvostelu).
                      Tästä päästäänkin aika luontevasti tekijän muihin kerronnallisiin ratkaisuihin, nimittäin ”unissakävelijän outoon logiikkaan”, jolla Helsingin Sanomien Satu Koskimies yritti avata Jalosen edellistä romaania Kuvittele itsellesi mies (2006), sekä ”estetisoituun atmosfääriin”, joka vaivasi Tero Liukkosta romaanissa Yö on oranssi häkki (2000).
                      Jalonen on siis löytänyt oman äänen, jota kirjailijoilta usein kaivataan. Mutta aina ääni ei kanna oikein mihinkään, vaan jättää lukijan yksin aavisteltavaksi paljon sellaista, jota tämä ehkä mieluummin olisi pohtinut yhdessä kirjailijan kanssa.
                      Itse asiassa Jaloselle ehdotettu psykologinen romaani on huono termi hänen kirjojensa kuvaukseksi, parempi olisi antipsykologinen.
Myytit ja mysteerin kaltainen toden kokeminen, joista Jalonen on puhunut myös kirjailijakiertueiden luennoilla, kuuluivat Freudin psykologiassa ihmiskunnan lapsuusvaiheisiin. Jaloselle ihmisyksilön lapsuus on tämän muinaishistorian toistumista, jossa kaikki lapsenmielelle käsittämätön tai salattu kietoutuu fantastiseen ja sadunomaiseen.
Ero on siinä, että Freudille psykologian tarkoitus oli tehdä tyhjäksi myytin idea, ja tuoda asiat ulos pimeydestä ja hiljaisuudesta. Sen sijaan Jaloselle myytti on veruke kiertää arjen kuvauksen konventioita, ja päästää symboliikka, surrealismi ja outo logiikka taas valloilleen.
Tuloksena ei siksi olekaan psykologisen henkilökuvan johdonmukaisuus, jossa jotain nousee tummista varjoista esiin, vaan esteettinen atmosfääri, jossa kätkemisestä tulee itsetarkoitus (”Monille tulkinnoille avoin”, kiittää kolmen tähden arvostelu).

perjantai 15. marraskuuta 2013

Arkisto: "Tiede julkisuudessa, työmoraali hukassa"




Helsingin Sanomien ripeä mielipidetoimitus ehti päättää keskustelun jo eilen. Hitaana bloggaajana minä päätän sen vasta tänään. Seuraava merkintä on sitten taas kirjallisuudesta (Ali Smith).
                      Edellisessä kerran lainasin filosofi Mikko Lahtista ikään kuin osoittaakseni, ettei Pekka Himasta vastaan esitetyssä kritiikissä ole mitään uutta. Nyt lainaan itseäni ikään kuin osoittaakseni, ettei Himasen puolesta esitetyssä kritiikin kritiikissä ole mitään uutta.
Lainaus on Turun Sanomien kolumnista vuodelta 2008, ja se tarkasteli miten tutkimusjulkaisujen julkiseen arviointiin oli vuoden mittaan reagoitu:

Kun toimittaja arvioi tutkijan kirjoittaman kirjan, sanomalehteen tulee toisinaan palautetta, jossa pääasiaksi nousevat kriitikon luonneviat.
                      Vertaukset Hitleriin ja Staliniin olivat suosittuja myös kuluneena vuonna, mutta vielä enemmän oli puhetta kriitikon ahdasmielisyydestä, vihamielisestä kateudesta, vääristyneestä julkisesta vallankäytöstä, kyseenalaisesta moraalista ja oman edun edistämisestä.
                      Jos sen sijaan kritiikin kirjoittaja on toinen tutkija, palautetta ei tarvitse edes odottaa. Tunnetta on mukana alusta lähtien.
Joulukuussa otsikoihin nousi professorien kina Englannissa, jossa filosofi Colin McGinnilla oli seuraavaa sanottavaa kollegansa Ted Honderichin kirjasta On Consciousness (”tietoisuudesta”):
Lattea, käsittämätön, tuskallinen, taitamaton, kapeakatseinen ja katastrofaalinen.
Tämä ei ole kielenkäyttöä, jota yleensä tapaa Oxfordin yliopiston värittömässä Philosophical Review –julkaisussa. Toisaalta se ei tule suurena yllätyksenä Honderichin tuotantoa tunteville. Siinä ”surkea” ja ”mitätön” ovat yleensä lempeimpiä muista filosofeista tarjottuja adjektiiveja.
                      The Guardianin haastattelema Honderich ei silti myönnä saaneensa potut pottuina (21.12.2007). Mieluummin hän päättelee arvostelun sävyn johtuvan jostakin, mitä hän sanoi neljännesvuosisata sitten McGinnin entisestä tyttöystävästä.
                      Ulkopuolisen on tietysti vaikea arvioida kinan kaikkia kerroksia, mutta jos professori McGinnin arvio Honderichin ammattitaidosta on edes puoliksi perusteltu, tutkijan työ ei vaikuta kovin rehelliseltä työltä. Ja jos se on perusteeton, johtopäätös on yhä sama.

Jos kirjoittaisin lauseita, jotka alkavat sanoilla ”meillä Suomessa”, kirjoittaisin, että Himas-keskustelusta päätellen meillä Suomessa ei ole totuttu yhtä armottomaan tutkimustyön kritisointiin kuin muualla länsimaissa.
Sen sijaan tapa, jolla kritiikkiin vastataan, noudattaa kansainvälistä tyyliä ja tasoa. Esimerkkinä nyt vaikkapa edellä mainittu Hesarin mielipide-osasto. Siinä Himasen herättämiä ristiriitaisia tuntoja on selitetty yksien ihmisten ”kielteisyyden kierteellä” ja toisten ”positiivisella ajattelulla”.
                      Parempi selitys voisi silti olla se puutteellinen kuva, joka tieteen uutisointi antaa tieteellisestä työstä.
                      Tiedeuutinen kertoo tutkijan kysymyksen asettelun sekä johtopäätöksen. Uutisesta puuttuvat aiemmin julkaistu tutkimus, joista kysymys kumpuaa sekä tutkijan uusi tutkimustyö, johon johtopäätös nojautuu.
Himasta arvostelleiden ammattitutkijoiden mukaan nämä seikat puuttuvat myös Himasen raportista. Sen sijaan muutama muu kansalainen on löytänyt siitä ”keskustelun herättämisen” ja ”vision”, jotka on ilmeisen helppo sekoittaa tieteelle ominaiseen kysymiseen ja johtopäätösten tekoon.
Päivi Karviselle raportin ”itse asia” on arvokkaan elämän avoin käsite, varsinaiselle tutkimustyölle hän jättää ”muotoseikan” roolin (HS 11.11.2013). Asetelma on nurinkurinen verrattuna professori Pertti Alasuutarin kirjoitukseen.
Ammattitutkijalle arvokas elämä on tieteen kulutustavaraa, yksi mahdollinen työkalu lukuisten muiden kestävää hyvinvointia mittaavien indeksien joukossa. Ja valitettavasti Himasen työryhmä ei tehnyt tarvittavaa työtä tämän indeksin laskemiseksi (HS 8.11.2013).
Nurinkurinen on myös Risto Luukkasen kysymys, mutta nyt enemmänkin politiikan näkökulmasta (HS 12.11.2013): mitä vikaa on arvokkaan elämän käsitteellä kehityksen päämääränä?
No tavallaan se, että Alasuutarin osoittaman puutteen johdosta Himasen työryhmän raportti jättää arvokkaan elämän ”konkretian” määrittelemisen ”yhteiskunnallisia palveluita suunnittelevien ja toteuttavien tahojen tehtäväksi”. Aivan kuten Päivi Karvinen kirjoitti.
Näin tieteen rooliksi jää tuottaa käsitteellisiä välineitä kansalaisten taivutteluun, mikäli poliitikot sitten myöhemmin keksivät jotain ”konkreettista”. Luontevampaa kai olisi, että yhteiskunta toimisi toisin päin:
Ensin tiede tuottaa vaihtoehtoja tai vaihtoehtoja tarkastelevia indeksejä, ja vasta sitten palkataan mainos- ja konsulttitoimistojen käsitetehtaat viemään sanomaa normaaliin poliittisen prosessiin.

Merkille pantavinta mielipide-osaston keskustelussa taitaa silti olla se joustavuus ja suopeus, jolla muuta kuin tutkimustyötä tekevät kansalaiset jaksavat suhtautua tutkijoiden työtaakkaan ja työmoraaliin.
                      Karvinen ja Luukkanen tuntuvat kuvittelevan, ettei määrärahan tai yliopistosta nostetun palkan eteen tarvitse tehdä oikein mitään. Eikä aina tehdäkään.
                      Jatkan samalla vanhalla lehtikolumnilla. Katkelmassa viitataan turkulaisen taloustieteen professori Matti Virenin ja oululaisen Mikko Puhakan kirjoitukseen Kanava-lehdessä (9/2007). Katkelman lopuksi palataan taas siihen, miksi julkinen kritiikki on yliopistoväelle niin tuskallista.

Kun meillä virkatutkijoiden opetusvelvollisuudesta poistettiin taannoin minimimäärät, etu Tupo-neuvotteluihin verrattuna on mittava, Viren ja Puhakka arvioivat. Tilalla on työsuunnitelmalomake, jota kukaan ei kontrolloi. Keplottelun seurauksena opetusmäärät ovat romahtaneet ilman, että säästynyt aika hyödyttäisi vapaata tutkimustyötä:
”Meillä työsuunnitelmaan voi surutta laittaa satoja tunteja tutkimusta, vaikka edellinen tutkimusraportti olisi ilmestynyt kymmenen vuotta sitten jossain yliopiston monistesarjassa.”
Työnantajan pettäminen onkin kuulemma yliopistoilla enemmän sääntö kuin poikkeus. Tosin kyse lienee lähinnä itsepetoksesta.
Kun virkaportaita tulkitaan enemmän oman arvoaseman kuin virkavelvollisuuksien näkökulmasta, syntyy kirjoittajien kuvailema kontrolloimaton tilanne, jossa kaikki tekevät töitä enemmän tai vähemmän itselleen.
Virenin ja Puhakan mukaan tämä ei ole edistänyt ainakaan tuottavuutta tai tutkijaetiikkaa, eikä vuosi sitten julkaistun selvityksen mukaan edes työilmapiiriä. Yliopistoa enemmän työpaikkakiusaamista esiintyy vain seurakunnissa.
Syy voi olla tieteen epävarmuudessa ja sen kysymysten epäselvyydessä. Ne on toisinaan helpompi ratkaista perustamalla toisistaan eristyneitä koulukuntia kuin etsimällä uusia vastauksia. Silloin myös oman työnpanoksen arvosteluun on helpointa suhtautua samoin kuin työpaikan sisäisiin ristiriitoihin, ja nimetä ne professori Honderichin tavoin kalavelkojen makseluksi.
Tosin yliopistojen ainoa ongelma ei enää ole se, että eräät tutkijat pitävät toisia tutkijoita akateemisina tyhjäntoimittajina tai työvelvollisuutta vieroksuvina talousrikollisina. Ilmeisesti yhä useampi tutkija uskoo myös itse olevansa jonkinlainen huijari, jota piinaa paljastumisen pelko.
Amerikkalaista tieteellistä elämää seuraava Chronicle of Higher Education kertoo, että tähän vaivaan on jo olemassa omia terapeutteja ja tukiryhmiä (9.11.2007). Taustalla ei kuitenkaan ole se, että tieteen tulosten väärentäminen tai plagiointi olisi kasvanut kovin paljon nopeammin kuin tutkijoiden ja julkaisujen määrä.
Vika on pikemminkin perinteisten työyhteisöjen hajoamisessa projektirahoitteisiksi yksiköiksi, minkä jälkeen yhä useampi tutkija kokee kamppailevansa enemmän oman toimeentulonsa pelastamiseksi kuin tieteen edistämiseksi.
Tämä taas tarkoittaa, että ”teeskentelijän syndroomasta” kärsivälle mikä tahansa julkinen arviointi voi olla omaa etua vastaan, vaikka sen tarkoitus olisi toimia yhteisen totuuden puolesta. Ja että julkisessa keskustelussa on kysymys enemmän julkisivusta kuin itse asioista.

Tuohon aikaan professori Virenillä oli paljon muutakin sanottavaa, jota voi jälkikäteen yrittää käyttää Himas-ilmiön ymmärtämisessä. Seuraava katkelma selittää miten syntyy tohtoreita, jotka Himasen tapaan eivät varsinaisesti tee tutkimusta, eivätkä tunnu edes ymmärtävän, että mitä se toisten hokema tutkimustyö voisi varsinaisesti olla.
                      Lehti-katsauksen julkaisi Kaleva vuonna 2007:

Tapa, jolla akateemisen perustutkinnon jo suorittaneiden tutkijakoulutus on nyt järjestetty, saa taloustieteen professorilta ankaran tuomion.
Suurimmaksi syylliseksi turkulainen Matti Viren nimeää ”opetusministeriön ideologian”. Sen mukaan parhaita kykyjä ei seulota, vaan jatkokoulutus on ikään opiskelijan subjektiivinen etuus ja väitöskirjojen määrä koulutuspolitiikan onnistumisen mitta.
Toinen harmin aihe on rakenne. Kun toimintaa ei keskitetä, koulutettavat hajoavat eri puolille maata pieniksi ryhmiksi, joille ei mitään kummallista kannata edes järjestää.
Siksi ei ole ihme, Viren kirjoittaa Tieteessä tapahtuu –lehdessä (5/2007), että todellinen opetus on sattumanvarais­ta ja määrältään olematonta ulkomaisiin graduate-ohjelmiin verrattuna. Käytännössä jatko-opinnot supistuvat vain seminaareihin ja kotiläksyinä lueskeluun:
”Siten väitöskirja on kaikki kaikes­sa. Näennäisesti niiden tuottaminen on halpaa, mutta eri asia sitten on, mitä tutkijakoulutetta­vat osaavat.”
Kolmas ongelma on yliopistoväki itse, joka vetoaa yhä herkemmin työsuhdeturvaan, jos rahoitusta ollaan katkaisemassa tulosten puutteen takia.
                      Kun tieteen tasosta päättää viime kädessä ay-juristi yhdessä yliopiston henkilöstöpäällikön kanssa, ei tutkijakoululaisen tarvitse nimityksen jälkeen tehdä mitään, Viren päättelee happamasti:
”Hei­dän ei tarvitsisi edes tehdä tiliä menestymises­tään. Jos neljän vuoden aikana ei saisi mitään aikaan, voisi aina syyttää huonoa ilmapiiriä ja huonoa ohjausta.”