keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Arkisto: Amerikan tabloidi




Aikanaan innostuin James Ellroyn rikoskirjallisuudesta niin, että kirjallisena snobina olin tietysti jo täysin kyllästynyt kun suomennokset alkoivat.
Eilen katsoin Ellroyn käsikirjoitukseen perustuvan elokuvauutuuden nimeltä Rampart, eikä innostus palannut. Tarina, jos sellaisesta sopii puhua, sisälsi paljon tuttuja elementtejä, mutta dramaturgista vetovoimaa oli saman verran kuin avoimessa viemärissä. Elämän saasta voi olla itsessään kiinnostavaa, mutta kaikkihan me tiedämme mihin pyörre johtaa.
Sama vaikutelma syntyi jo Ellroyn suurromaanista Amerikan tabloidi (1995). Se vaikuttaa etäisesti sosiaalirealismilta, mutta toimii oikeastaan vain omassa symbolisessa sisäavaruudessaan. Arvostelun julkaisu Helsingin Sanomat 7.1.2000 otsikolla ”Pinnan alla on aina sumeaa: James Ellroy haluaa olla rikoskirjallisuuden Tolstoi”.
Tästäkin kirjasta on luemma tulossa elokuva, ennakkotietojen mukaan ohjaajana debytoi näyttelijä James Franco.


James Ellroy: Amerikan tabloidi. Suom. Juha Ahokas. Like 1999.

Pitäisikö James Ellroyn rikosromaaneja kutsua näkökulmaltaan yhteiskunnallisiksi? En oikein ymmärrä, miten se olisi mahdollista.
                      Ellroyn tarinoissa arkinen todellisuus on ylipäänsä sivuseikka. Mahtipontisessa pääteoksessa Amerikan tabloidi yhteiskuntaruumis esiintyy vain kahtena symbolina: luulotautisena monimiljönääri Howard Hughesina, joka piikittää särkylääkkeitä mädäntyneeseen penikseensä, ja kaappihomona FBI:n johtajana J. Edgar Hooverina, jonka ovelat tirkistelyperversiot ohjailevat valtion päätöksentekoa.    
                      Kolmas yhteiskuntaruumis on tietysti John F. Kennedy, mutta hän on oikeastaan olemassa vain harhaisena kuvitelmana kansakunnan ja sen asiaa ajavien hyveellisyydestä.
                      Väkivalta ja vaurauden kartuttaminen ovat Ellroyn tavanomaisimpien päähenkilöiden atavistisia fantasioita. Vallanhimo on vasta fantasian ensimmäinen kerros - eräänlainen kierosti kunniallinen verho vieläkin alhaisemmille ja usein tiedostamattomille pyrkimyksille.
                      Tässä mielessä Ellroy on etäistä sukua englantilaiselle Minette Waltersille. Waltersin romaaneissa rikollinen ei peittele jälkiään niinkään välttyäkseen ikävältä rangaistukselta kuin pitääkseen salassa motiivinsa häpeällisyyden.
    
Ellroylle yhteiskunnan muodolliset rakenteet, kuten talous, politiikka, tiedotusvälineet tai oikeuslaitos, eivät ole olemassa pitääkseen kurissa inhimillisen psyyken määrittelemätöntä viettikerrosta.
                      Pikemminkin ne ovat kahleettomille haluille pystytettyjä fantasmoja, joiden tehtävänä on jatkuvasti viivyttää halun todellisen kohteen tavoittamattomuudesta syntyvää pettymystä.
                      Amerikan tabloidi on tarina julmista miehistä valheellisten unikuvien pauloissa, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että Ellroy olisi amerikkalaisen rikoskirjallisuuden Freud. Hän on sen Krafft-Ebing. Paljastaessaan Amerikan syntisen alitajunnan Ellroy ei oikeastaan paljasta mitään. Pinnan alla on pelkästään sumeaa.
                      Ellroy tuskin yllättää ketään muistuttaessaan miten suurin osa seksin nauttimasta julkisuudesta ei liity ihmisten vapauttamiseen. Se liittyy - juorulehtien kautta - konservatismin vastenmielisimpiin muotoihin, jotka liian moni omien pikku syntiensä painama amerikkalainen sekoittaa jonkinlaiseen katumusharjoitukseen.
                      Ellroyn tuotannossa amerikkalainen elämänmuoto on muuttunut kirja kirjalta yhä korruptoituneemmaksi, turmeltuneemmaksi ja väkivaltaisemmaksi. Vihan, pessimismin ja synkkien yksityiskohtien alla vaikuttaa kuitenkin voimistuva pohjavire. Se kutittaa järkytysten turruttamaa lukijaa burleskilla ironialla ja satunnaisilla armon hetkillä.
                      Yhtäällä raakalaismainen tappaja lannistaa kyynisyytensä ja pelkonsa rakastumalla, toisaalla pettynyt opportunisti kuolee hymy huulilla, sillä murhaajan oman elämän häpeällisyys on enemmän kuin riittävä rangaistus hänen kunniattoman henkensä riistämisestä.
                      Tahto ja itseymmärrys, jolla tarinan henkilöt näyttäisivät valitsevan ennalta määrätyn, vaikuttaa ehkä enemmän George Bernanosin Papin päiväkirjalta kuin Dashiel Hammettin Veriseltä sadolta, mutta ilmeisesti Ellroy sormeilee lajityyppinsä rajoja aivan tosissaan. Gentleman's Quarterlyn lokakuun numerossa hän puntaroi hukattua nuoruuttaan huumeiden käyttäjänä ja naisten alusvaatteita nuuskivana murtovarkaana:
                      ”Meneisyyteni opetti minulle lujien päätösten merkityksen. Kantani on moralistin kanta. Tein reissun ja otin siitä opikseni. Kunnia henkiin jäämisestäni kuuluu kaikkivaltiaalle Jumalalle. Skeptikot saattavat hymähdelle. He voivat pussata rupista persettäni.”

Amerikan Tabloidi on James Ellroyn commedia dell Camelot.
                      Se yhdistää Kennedyt, Kuuban, CIA:n, FBI:n, mafian, kansalaisoikeustaistelun ja aikakauden mediajulkkikset surkuhupaisaksi kokonaisuudeksi, jossa kaunistukkainen presidentti joutuu maksamaan hengellään siitä, ettei hän pysty vastaamaan kunnianhimoisen Kemper Boydin rakkauteen tai alkoholisoituneen Ward Littelin moraaliseen haikailuun.
                      Boyd ja Littel ovat etsineet sankaria, jonka lunastaisi heidän unelmansa ja antaisi heille elämän, jonka he luulottelevat ansainneensa. Kennedy ei kuitenkaan ole sankari. Hän on ”henkisesti kuivettunut liberaali rattopoika, jolla on jalkoväliä nuuhkivan koiran moraalinen vakaumus”, kuten J. Edgar Hoover ilkkuu.
                      Hoover vihaa vasemmistolaisia ja sellaisiksi luulemiaan, koska heidän filosofiansa perustuu inhimilliselle heikkoudelle, Boyd selittää. Sen sijaan Hooverin oma filosofia perustuu ”sietämättömälle hyveellisyydelle, joka kielsi moisten tosiasioiden olemassaolon”.
                      Seksikkyyden ja puritaanisuuden ristiriidasta syntyy Amerikan outo epätodellisuus, joka saavutti kriittisen massansa Dallasissa vuonna 1963. Eikä kaunokirjallisen sepitteen, dokumenttien ja disinformaation sekoittuminen näytä päättyvän koskaan:
                      Amerikan tabloidissa Ellroy ”paljastaa”, että Kennedyn ja Marilyn Monroen oletettu seksisuhde oli Kemper Boydin mielikuvituksen tuotetta; syksyllä julkaistu kohukirja niin sanotuista Mitrokhinin arkistoista taas toteaa, että tieto Hooverin homoudesta ja Lee Harvey Oswaldin CIA-yhteyksistä oli vain KGB:n taitavaa mustamaalausta.
                      Omien sanojensa mukaan Ellroy halusi kirjoittaa 1900-luvun Amerikan koko historian, ”pahojen valkoisten miesten tarinan”, ja tulla siten ”rikosromaanin Tolstoiksi”.
                      Amerikan tabloidi on Ellroyn sota ja kiima. Sen risteävien kohtaloiden lomaan Ellroy on sijoittanut paljon julmuutta, vainoharhaisuutta sekä joukon omia epäilyttäviä ennakkoluulojaan. Romaanin vakavimmat yritykset luoda suuria vertauskuvia lankeavat lopulta siihen tosiseikkaan, ettei Yhdysvaltain lähimenneisyydessä näytä olevan tolkkua romaaninkaan vertaa.
                      ”Keskustelu muuttui moniselitteiseksi”, kuten Ellroy kuvaa Boydin ja CIA-agentin neuvottelua: ”Abstraktiot kävivät tosiasioista, eufemismit puolustivat paikkaansa”. Kaikki on ”monimutkaista, kostonhaluista ja psykologisesti tunkkaista Hooverin ajattelua”. Siitä puuttuu ”yksittäisen loogisuuden edellyttämä punainen lanka”.

1 kommentti:

  1. Minua Ellroyn niukka tyylittely alkoi vain ärsyttää liikaa. Maistua teennäiseltä poseeraukselta. White jazz on ehkä pahin.

    VastaaPoista