Kotimainen kyläkomedia. Lyhyt oppimäärä

Vaikka oikea maaseudun asukas on todennäköisemmin valtion tai kunnan virkamies kuin maitotilallinen, ja vaikka maitotilallinenkin todennäköisesti seuraa rehuautomaatin toimintaa työhuoneensa tietokonepäätteeltä, kirjallisuudessa maaseutu on pakoa työstä, arjesta ja nykyajan teknis-taloudellisista paineista.

                      Elina Halttusen romaanissa Saaressa kaikki hyvin (2009) keski-ikäinen nainen palaa perheen vanhaan kesäpaikkaan, mikä tarkoittaa paluuta lapsuuteen. Kaiho Niemisen Hännikäisen tapauksessa (2010) paluumuuttaja kehuu vaihtavansa IT-asentajan työt kaupungissa luontaistalouteen rämettyneellä sukutilalla.  Matka maalle on matka menneisyyteen, joko omassa mielessä tai vähän laajemminkin, yhteiskunnan kehityksen portaikolla. Ja mitä syvemmälle maalle matka jatkuu, sitä kauemmas kuljetaan ajassa. Sari Mikkosen novellikokoelmassa Pakkasyön odottaja (1997) aika on myyttinen, ihmisen suhde luontoon on harras, turistimaisesti kansanomainen ja museonäyttelyn tavoin pysyvä.

                      Suomalaisen maaseuturomantiikan pikkuserkku on neuvostoromantiikka. Vaikka neuvostoyhteiskunta ei ollut pysyvä, oli se omassa olemassaolossaan samalla tavoin muuttumaton kuin maaseutu. Tai siltä ainakin näyttää Riina Katajavuoren novellikokoelmassa Kirjeitä Jekaterinburgiin (2007) tai Rosa Liksomin romaanissa Hytti nro 6 (2011). Kuten professori Matti Klinge, joka päiväkirjoissaan kiinnitti huomion virolaisten opiskelijatyttöjen puolihameisiin ja korkokenkiin, myös molemmat kirjailijat löytävät neuvostojärjestelmästä erään hyväksyttävän puolen: se säästi Venäjän vuosikymmeniksi länsimaille ominaiselta modernisoitumiselta.

                      Klingen tulkinta virolaisesta tyylitajusta voi olla pelkästään ivallinen ja minun tulkintani Katajavuoresta ja Liksomista yksinkertaisesti väärä. Silti samat maaseudun ja itäisen Euroopan troopit toistuvat, tällä kertaa Antti Leikaksen toisessa romaanissa Huopaaminen (2013).

Yksi kauneusvirhe romaanissa on. Elämäntavaltaan ja tekniseltä kehitysasteeltaan etäisesti 1950-luvun maalaiskylää muistuttava miljöö ei löydy nykyisen Venäjän alueelta vaan  – nimistöstä päätellen – Tshekinmaalta. Tshekki sijaitsee paitsi Suomesta etelään, myös Suomesta länteen, ja on muutoinkin vanha sivistysvaltio, joten mielikuva klassisesta itään matkaamisesta matkana alkukantaisempaan ja yksinkertaisempaan menneisyyteen ei aivan toteudu. Sen sijaan perinteistä kotimaista kyläkomediaa Leikas kirjoittaa niin, että jokainen piste on huolellisesti iin päällä.

Laji on maineeltaan konservatiivinen, ja sisältää seuraavia aineksia:

1.                                              Elämänkatsomuksellinen, kansanomainen ja tulkinnanvaraisuudessaan savolainen aforismi, esimerkiksi: ”Maailmaan mahtuu loputtomasti erilaisia asioita, ei täältä tila lopu.”

2.                                              Viinan käyttöön liittyvä, kansaomainen sutkaus, esimerkiksi: ”Tikkari pitää pientä rakennusta pystyssä kaksin käsin.” Tai: ”Kirpeää kuin Kinnusen Arvon kusi.”

3.                                              Jokin tilanteen herkistymistä tai tunnelman muutosta havainnoiva luontokuva: ”Polku kiertää kohti kirkon takana rönsyävää ryteikköä ja sen läpi. Viimein se puhkaisee aukon tiheään kuusiaitaan, ja miehet kumartuvat hämärästä ulos kirkkauteen, jota loppusyksyn aurinko läikyttää pitkin edessä avautuvaa näkymää.” Tai: ”Tulee lyhyt, napakka tulenpuuska ja löytää poppelista vielä yhden lehden, jonka saa riuhtaistua irti.”

4.                                              Jokin eläinsymboli, mieluusti lintu, jonka voi yleisöstä riippuen selittää joko Bo Carpelanin runoudesta tai Reino Helismaan ”Kulkurista ja joutsenesta” saaduilla vaikutteilla, esimerkiksi: ”Isokokoinen korppi istuu Tikkarin olkapäällä nokkaansa aukoen.” Tai: ”Eräältä oksalta hyppäsi siivilleen musta lintu, joka lähti lentämään kohti miesten venettä siivenkärjet vettä hipoen.”

Entä sitten länsimaiselta pinnallistumiselta ja rationaalisuudelta säästynyt slaavilaisuus suomalaiseen maaseuturomantiikkaan sopivana mausteena?

Venäläinen nykyrunoilija Vladimir Jermakov kuvaili kotimaansa kirjallisuutta näin: ”Venäjällä runoudella on perinteisesti ollut kolme ehtymätöntä lähdettä. Ikävä siihen mikä ei ollut, kaipaus siihen mikä ei tule ja murehtiminen oman itsensä vuoksi.”

Nobel-palkittu Joseph Brodsky kuvaili New Yorkissa maanpaossa kuolleen Sergei Dovlatovin romaanituotantoa seuraavaan tapaan: “Häntä on helppo lukea. Hän ei ikään kuin vaadi itselleen huomiota, ei tyrkytä itseään lukijalle eikä tuputa ajatuksiaan tai havaintojaan ihmisluonnosta. Keskeisin tekijä on jokaisen demokraattisen yhteisön jäsenen tunnistama sävy. Se kuuluu yksilölle, joka ei suostu ottamaan uhrin osaa ja joka on vapaa oman erityisyytensä pakkomielteestä. Tuo ihminen puhuu kuten vertainen vertaisille ja vertaisista - hän ei katso ihmisiä alhaalta ylös tai ylhäältä alas vaan ikään kuin sivusta.”

Dovlatov itse sanaili näin: “Tolstoin älyä voi kunnioittaa. Iloita Pushkinin hienostuneisuudesta. Arvostaa Dostojevskin hengellistä etsintää. Gogolin huumoria. Ja niin edelleen. Mutta Tšehov on sittenkin ainoa, jota haluaisin muistuttaa.”

Tässä peräkkäin luettuna nämä lainaukset kertovat Leikaksen romaanista enemmän kuin osaisin omin sanoin ilmaista.