Mitä lukijan tulee tietää?

Monen muun klassikon ohella päätin korvata Mrs Dallowayn (1925) kellastuneen, liimaselästä murtuneen niteen Penguin-kustantamon kovakantisella versiolla. Vanhat alleviivaukset menevät nyt hukkaan, mutta tätä kelpaa selata ja haistella painomusteen tuoksua. Ja tietysti lukea uudelleen. Samalla korvasin myös Oman huoneen (1929) suomennoksen alkukielisellä, siinä kun on nootit ja oppineenpi esipuhe.

Oma huone ei ole fiktiota vaan laaja essee, kuvausta Virginia Woolfin elämästä kirjailijana - kirjailijaelämän edellytyksistä. Esitän kysymyksen.

Pitääkö valistuneen lukijan lukea se ensin, jotta ymmärtäisi paremmin Woolfin romaania? Entä mitä pitäisi lukea, jotta ymmärtäisin paremmin kirjailijan esseitä? Vai kelpaako, että hokee mielessään muotisanaa kirjallisuuden ”omalakisuudesta”, siis jostakin, joka ei kaipaa mitään ulkopuolisesta maailmasta? Ei ainakaan selitystä.

Jos vastaus viimeiseen kysymykseen on kielteinen, Nigel Nicolsonin suomeksi julkaistu elämäkerta hänen kuuluisien vanhempiensa vielä kuuluisammasta ystävästä ei auta edes alkuun. Se on valikoima haikeita anekdootteja, jotka eivät kerro miksei oma huone sittenkään riittänyt modernin feminismin avainhahmolle.

                      Lisäksi Virginia Woolf tarvitsi oman palveluskunnan, joka siivosi, pyykkäsi ja valmisti perheen ruoat.

                      Muutama vuosi sitten englantilaiset lehdet varasivat mukavasti palstatilaa kirjallisuudentutkija Alison Lightin kirjalle Mrs. Woolf and the Servants (2008), vaikka kyse ei ollutkaan sensaatiomaisista paljastuksista vaan englantilaisen luokkakuvan rikastuttamisesta.

Myönteisestä palautteesta päätelleen Light kykeni Woolfin elämäntyötä vähättelemättä muistuttamaan, että tunteita, tarpeita ja jopa mielipiteitä oli myös niillä naisilla, joilla ei perityn asemansa johdosta ollut varaa perustaa omaa lehteä tai kirjakustantamoa.

Woolfin lapsuudenkodissa seitsemän palvelijaa huolehti yhdentoista perheenjäsenen tarpeista, joten hän oli tottunut passattavana olemiseen.

Paperilla ihannoidun ”riippumattoman elämän” suurimmiksi saavutuksiksi jäivät kirjat, joista Woolf sai mainetta ja vähän rahaa, sekä perunalaatikko, jonka valmistamisesta hän ylpeili päivällisvieraille ”kuin pieni lapsi”, Light luonnehtii Telegraph-lehden haastattelussa.

Aviomies Leonard oli tietysti vielä pahempi. Hän läksytti palvelijoita avoimesti, Virginia kätki kiukun ja suoranaisen inhon päiväkirjoihin, joissa jatkuvien ristiriitojen syytä ei etsitä epäreilusta järjestelmästä vaan palvelijoiden typeryydestä.

Asenne on tuttu Mrs Dallowayn lukijoille. Siinä erottuu ajan älymystön oppi, jonka mukaan yhteiskuntaluokkien välillä on merkitseviä biologisia eroja. Toinen olennainen piirre ovat palvelijoiden äänet ja katseet, jotka tekevät yksityisyyden mahdottomaksi.

Clarissa Dallowaylle, kuten myös Woolfille itselleen, palveluskunta edustaa eräänlaista sääty-yhteiskunnan ulkovartiota, joka estää varsinkin kotielämään sidottua naista olemasta oma itsensä, ja pakottaa hänet jatkuviin epämiellyttäviin tilanteisiin ja noloon käytökseen.

Itsesäälissä rypevä Clarissa tuntee olevansa manipuloitu, toisinaan jopa vainottu. Palveluskunta edustaa katkeruuden palavaa kalkkia, rumaa köyhälistöä, josta ei voi päästä eroon, mutta joka hautoo jotakin koston tapaista – se haluaa nöyryyttää Clarissaa ja langettaa hänet polvilleen, mikä ehkä olisikin ollut seurapiirikutsujen järjestämistä kiinnostavampi romaanin aihe.

Nämä ovat kauhutarinan aineksia, jotka Woolfia edeltävä kirjailijapolvi piilotti goottilaisiin romansseihin, jälkipolvet freudilaisiin allegorioihin. Edes Robin Maughmanin 1960-luvulla julkaisema kohuromaani The Servant tai Harold Pinterin siitä sovittama elokuvakäsikirjoitus ei muuta perusasetelmaa, vaan vie sen vain katkeraan loppuun saakka:

Ytimiään myöten turmeltunut ja epärehellinen miespalvelija tuhoaa isäntänsä, joka on liian dekadentti ja hyväuskoinen pystyäkseen suojelemaan itseään.

Itse asiassa Woolfin päiväkirjoista löytyy niin paljon pelonsekaista vihaa palveluskuntaa kohtaan, että London Review of Booksin oli pakko käydä puolustuskannalle.

Kaiken, minkä pisteliäs kirjallisuudentutkija Light kertoo Woolfista, Woolf itse kertoo vielä pisteliäämmin Clarissasta, kriitikko yritti muistuttaa.

Paitsi tietysti sen, miksei kirjailija koskaan tehnyt elettäkään ratkaistakseen seurapiirirouvan fiktiiviset ongelmat omassa todellisessa elämässään. Tai edes tunnistaakseen niitä elämänpiirinsä ulkopuolelta.

                      Valaisevana esimerkkinä voi pitää vihaista kirjettä, jonka työtön ompelija Agnes Smith kirjoitti Woolfille luettumaan tämän esseen naisen oikeudesta työhön.

Woolfin ajatus ”patriarkaatin koneistosta”, joka pitää ”koulutettujen miesten tyttäret” kotona, kuulostaa verettömältä ja teoreettiselta, Smithin ”sairas toivottomuus”, koska hänet on tuomittu raadantaan vaikka hän haluaisi pysyä koulussa ja oppia, kertoo aika lailla enemmän aikalaishistoriasta ja muutoksen välttämättömyydestä.

                      Ainakin tässä mielessä ”luovan työn vaikeudet kovassa maailmassa”, joista Kirsti Simonsuuri kirjoittaa Oman huoneen suomalaisissa alkusanoissa, kuulostavat vähäisiltä verrattuna ruumiillisen työn taakkaan Virginia Woolfin elämäntyön mahdollistaneessa yhteiskuntajärjestyksessä.