Palautekeskustelu jatkuu

Hyvää kansainvälistä sananvapauden päivää!

Päivän kunniaksi Helsingin Sanomien pääkirjoitus muistuttaa miten lehdistön tehtävänä on ”arvioida vallankäyttäjiä kriittisesti ja tuoda esiin viranomaisten virheitä”. Lehdistön arviointia ei mainita erikseen, kuten ei myöskään toimitusten virheitä, joten niiden kritisointi ja esiin tuominen jää katkerien blogi-kirjoittajien tehtäväksi.

Kerroin tässä Turun Sanomien omaksumasta, perustuslain vastaisesta käytännöstä, jonka mukaan lehden freelance-kirjoittaja ei voi vastata itseensä tai edes lehdestä riippumattomaan ammatinharjoittamiseen kohdistuvaan arvosteluun, vaikka se olisi selkeästi perusteetonta, mahdollisesti jopa kunniaa loukkaavaa.

Lisäksi kerroin tässä ja tässä, että Julkisen sanan neuvoston mielestä se on ihan ok. Neuvosto tulkitsee Journalistin ohjetta, puheenjohtaja Risto Uimonen täsmensi, ei perustuslakia, ja ohjeen mukaan lakia ei tarvitse noudattaa. Mikä varmaankin selittää, miksi ohje ei ole enää Uimosen kaudella ollut nimeltään ”eettinen ohje”, kuten se aikaisemmin oli.

Tässä kaksi arkistoesimerkkiä Turun Sanomien ja Neuvoston omaksuman linjan seurauksista, joista yksikään ei ole julkisen keskustelun tason nouseminen. Aluksi julkaistu puheenvuoro, sen jälkeen julkaisematon vastine.

1.
 

Wilhelmssonin ennakkoluuloiset heitot

TS 3.8.2008

Kolumnissaan ”Menneisyyden haamut” (TS 18.7.2008) Putte Wilhelmsson kytkee erään Kanava -lehteen kirjoittamani artikkelin suomalaisen nykyälymystön heikosta historiantuntemuksesta asioihin, joista en ole maininnut mitään.

Wilhelmssonin jutun kommentointia tosin vaikeuttaa se, että siitä on aivan mahdotonta tunnistaa kirjoitusta, jota hän väittää kommentoivansa. Ensiksi Wilhelmsson yrittää kytkeä kirjoitukseni Barack Obamaan ja kysymykseen rodusta, joita en käsittele lainkaan. Sitten hän mainitsee minun tehneen ”erikoisen ehdotuksen”, josta ei sitten kerro, mikä se on. Vaikeaa se olisi ollutkin, koska en artikkelissani tehnyt mitään enkä mihinkään liittyvää ehdotusta.

Kolmanneksi Wilhelmsson ei näytä oikein hyväksyvän sitä, että uskallan kritisoida nimeltä mainiten eräiden nykykirjailijoiden historiatietämyksen puutteita. Hän lisää, että toivottavasti mielestäni eivät Ilmari Kianto, Kyösti Wilkuna ja Bertel Gripenberg kuvanneet historiaa pelkästään oikein. Nykylukijalle selvitykseksi, että nämä olivat maailmansotien välisen ajan oikeistohenkisiä kirjailijoita. Mutta heihin en viitannut mitenkään, joten mitä tämäkään tölväisy palvelee? Mitä tekemistä nimillä edes voisi olla artikkelissani, joka käsitteli nykypäivän historianäkemyksiä ja historiasta nykypäivänä annettua kuvaa? Itse kritiikkiäni vastaan ei Wilhelmsson näytä argumenttia löytäneen.

Lopuksi Wilhelmsson paheksuu sitä, että totesin erään tosiasian tämän kevään 1918-keskusteluista: anteeksipyyntöjä on vaadittu vain yhdeltä puolelta, valkoiselta. Wilhelmssonin mielestä ei punaiselta puolelta voikaan mitään vaatia, koska punainen Suomi ei ollut hänen mielestään juridisesti olemassa (koska kyseessä oli hänen mukaansa kapinallinen, laiton hallitus).

En ole vaatinutkaan keneltäkään mitään enkä pidä ajatusta anteeksipyynnöistä edes järkevänä, koska hyvää tarkoittaessaankin sellainen ajatus aina riippuu poliittisista suhdanteista. Viittasin vain siihen, miten vuodesta 1918 on keskusteltu ja kuinka tässä keskustelussa moralismi on ollut valikoivaa ja tietopohja hataraa.

Toisaalta kovasti kliininen Wilhelmssonin näkemys on, jos sen mukaan historian toimijoiden tekoja arvioidaan vain heidän juridisen statuksensa mukaan. Kai nyt sentään tekojen sisällöllä, motiiveilla ja seurauksillakin jotain merkitystä on?

VESA VARES Poliittisen historian dosentti

Dosentin harharetket

Julkaisematon vastine, tarjottu TS:lle 4.8.2008.

Dosentti Vesa Vares moittii tuohtuneeseen sävyyn, ja peräti kahdesti, että kolumnissani kirjoitan asioista, joista hän ”ei ole maininnut mitään”.

Näin olen tehnyt.

Ensinnäkin siksi, että vain kolmannes kolumnista käsittelee Vareksen kirjoitusta Kanava-lehdessä. Kaksi kolmannesta käsittelee suurlähettiläs Pasi Rutasen kirjoitusta Yhdysvalloissa käydyistä presidentin vaaleista. Tässä asetelmassa Amerikan presidentti ei siis ole suomalaisen historioitsijan kiertolainen, kuten Vares kuvittelee, vaan juuri päinvastoin.

Ja toiseksi siksi, että sanomalehdissä on tapana nostaa esille asioita, joista kolumnistin kommentoima kirjoittaja on vaiennut joko tietämättömyyttään tai siksi etteivät ne tue kirjoittajan omaa argumenttia.

Jos siis Väinö Linnasta on noussut ”punaisen historian” perinne suomalaiseen kaunokirjallisuuteen, kuten Vares väittää, mistä kirjallisuushistoriallisesta pohjasta olisi voinut ponnistaa ”valkoinen historia”?

Vareksen omituisimman heiton mukaan olen ”yrittänyt kytkeä hänet kysymykseen rodusta”. Miten ja missä?

Sitä Vares ei osannut selittää sähköpostitse, vaikka sitä kysyin. Dosentin ensimmäinen virhe näyttääkin olevan se, että hän on sekoittanut itsensä Amerikan presidenttiin, jonka vaalikampanjan suurlähettiläs Rutanen todellakin kytkee kysymykseen rodusta, kuten Vares nyt muotoilee.

Yhtä vaitonainen Vares oli vihjailustaan, jonka mukaan olisin väittänyt hänen vaatineen anteeksipyyntöä joltakin osapuolelta vuoden 1918 tapahtumista.

Kolumnissa ”anteeksipyynnöistä” puhuu vain Vares itse, ja lainaus on sanatarkka: ”Anteeksipyyntövaatimuksetkin on kohdistettu vain toiseen osapuoleen”. Dosentin toinen virhe näyttää olevan se, ettei hän tunnista lainausta omakseen. Ja kolmas se, että hän tulkitsee oman lauseensa väärin.

Kolumnin yhteydessä lainaus kertoo, mitä esimerkkiä Vares käyttää osoittaakseen, että ”vallitseva keskusteluilmapiiri” korostaa valkoisen puolen tekoja ja vähättelee punaista terroria.

Vareksen esimerkki on huono kahdestakin syystä.

Ensinnäkin siksi, ettei sodan hävinnyttä osapuolta ole olemassa juridisena henkilönä johon voisi ottaa yhteyttä siten kuin me voimme ottaa yhteyttä Suomen valtioon esimerkiksi eduskunnan kanslian kautta, ja että vastuussa olevat luonnolliset henkilötkin ovat jo hautuumalla.

Ja toiseksi siksi, ettei kukaan ole minkään dokumentoidun tiedon valossa vaatinut mitään anteeksipyyntöjä myöskään voittaneelta osapuolelta.

Tällaiset vaatimukset ovat poliittisen historian dosentin omaa sepitettä, jota hän ei minulle lähettämässään sähköpostissaan osannut eikä suostunut tukemaan yhdelläkään esimerkillä. ”Itse kritiikkiäni vastaan ei Wilhelmsson näytä argumenttia löytäneen”, Vares kirjoittaa. Eikö argumentiksi riitä, että dosentin anekdoottinen näyttö on joko mahdotonta tarkistaa tai tarkistaessa paljastuu sepitteelliseksi?

PUTTE WILHELMSSON Toimittaja, Turun yliopiston sivutoiminen tuntiopettaja

2.

Wilhelmsson jälleen mielikuvituksen pauloissa

TS 20.1.2011

Toimittaja ja kriitikko Putte Wilhelmsson pani itsenäisyyspäivän Turun Sanomien artikkelissaan tililleni ajatukset ”uskonnollisen fundamentalismin ja poliittisen vasemmiston yhtäläisyyksistä” ja siitä, että vasemmiston toiminta olisi irrationaalista. Väite on kokonaan hänen keksimänsä: mitään tällaista en ole sanonut enkä kirjoittanut.

Pystyäkseen punnitsemaan Wilhelmssonin allekirjoittanutta koskevia väitteitä – ja kaikkea muutakin, mitä hän tulevaisuudessa mahdollisesti esittää – on lukijoiden hyvä tietää, että hän ei ole ensimmäistä kertaa asialla. Kaksi ja puoli vuotta sitten hän väitti allekirjoittaneen ehdottaneen, että vasemmiston pitäisi pyytää vuoden 1918 tapahtumia anteeksi.

Tämäkin väite oli täysin perätön. Se oli suorastaan koominen sikäli, että Wilhelmsson viittasi tuolloin tuekseen kirjoitukseeni, jossa ei mitään tällaista eikä mitään muutakaan ehdotusta ollut tehty, ja jossa lisäksi olin nimenomaan ilmoittanut, etten näe historiaan liittyviä nykypäivän anteeksipyyntöjä ylimalkaankaan toimiviksi (tämän voi jokainen tarkastaa kyseisestä kirjoituksestani Kanava-lehdessä, numero 4–5/2008).

Jääminen kiinni virheestä ei näköjään jättänyt tekijäänsä rauhaan, koska Wilhelmsson on tämän jälkeen jatkanut allekirjoittaneen piikittelyä monessa Turun Sanomien jutussaan. Metodi on ollut entinen: tulkitaan mielivaltaisesti, merkitykset päälaelleen kääntäen, ja tarpeen tullen keksitään toiselle mielipiteitä.

En tosin ihmettele, että tämä on ollut Wilhelmssonille niin kova pala. Hänhän on nimittäin ilmaissut Turun Sanomissa (8.11.2009) myös, ettei hän ole ikinä tehnyt virheitä.

Erehtymättömyys on kova taakka – etenkin, jos toiset edelleen mieluummin pysyttelevät siinä, mitä on oikeasti tapahtunut.

VESA VARES Poliittisen historian dosentti

Missä se on, Vesa?

Julkaisematon vastine, annettu toimituksen nähtäväksi 21.1.2011.

Dosentti Vesa Vareksen mukaan olen pannut hänen tiliinsä itse keksimäni ajatuksen uskonnollisen ja poliittisen fundamentalismin yhtäläisyyksistä sekä vasemmiston irrationaalisuudesta:

”Mitään tällaista en ole sanonut enkä kirjoittanut”, dosentti väittää (TS 20.1.2011). Väite on liioiteltu.

Itsenäisyyspäivän alakerta tarkasteli itsenäistymisen aikaa kaunokirjallisuudessa. Vanhaa edusti Ilmari Kianto, joka ivasi sosialistien vaalijulistusta uudeksi evankeliumiksi. Vareksen rooli oli nykytutkijan, lähde Kanava-lehden artikkeli.

Linnan Pohjantähti-trilogia vaikuttaa yhä historiakuvan ”vasemmistolaistumiseen”, Vares arvioi. Opiskelijat hokevat ”mantraa”, kulttuuri-eliittillä on ”missio” ja pian kaupasta saa Che Guevara t-paitojen lisäksi Osama bin Laden penaaleita (4-5/2008). Tein tästä Varekselle lisäkysymyksen, vastakysymys tuli sähköpostitse: onko Linna todellakin ”pyhä, loukkaamaton ja virheetön Koraani, jonka kuvaa ei saa kritisoida eikä kehittää?”

No, ei ole, mutta uskonnollisen ja poliittisen fundamentalismin yhtäläisyys on Vareksen suosima kielikuva, jolla hän Kiannon tavoin viittaa toisten arvostelukyvyttömyyteen tai kiihkoiluun. Minun ”keksintöni” se ei ole.

Uskottavuuteni puntariksi Vares tarjoaa vanhaa kolumnia (TS 18.7.2008): ”Kaksi ja puoli vuotta sitten [Wilhelmsson] väitti allekirjoittaneen ehdottaneen, että vasemmiston pitäisi pyytää anteeksi vuoden 1918 tapahtumia.”

Ei väittänyt.

Kolumnissa kirjoitin, ettei puhe menneistä julmuuksista ole Vareksen mukaan tasapainossa: ”Anteeksipyyntövaatimuksetkin on kohdistettu vain toiseen osapuoleen.”

Kanavassa Vares kirjoitti: ”Median pohjalta voisi luulla, ettei punaista terroria olisi ollut olemassakaan. Anteeksipyyntövaatimuksetkin on kohdistettu vain toiseen osapuoleen.”

Oman lauseen ymmärtäminen väärin ja väärinkäsityksen levittäminen edelleen toimittajan ”väitteenä”, on kummallisinta mitä olen urallani nähnyt. Eikä ihan oikein mennyt Vareksen uusikaan letkaus, etten minä oman ilmoitukseni mukaan ”ole ikinä tehnyt virhettä”

Toimittaja Tuomo Karhu kysyi: ”Olenko koskaan joutunut toteamaan erehtyneeni?” Minä vastasin: ”Tilaisuutta ei ole annettu. En tiedä, mistä se johtuu, mutta tutkijan palaute ei kerro, mikä oli kritiikin virhe, vaan että niitä oli lukuisia. Missä?” (TS 8.11.2009).

Haastattelusta on yli vuosi, ja taas lehdessä seisoo vanha syyte ”perättömästä väitteestä” ja nippu uusia, huokeita vihjailuja. Ja taas tutkija kieltäytyy osoittamasta syytteen tueksi mitään tekstin todellista kohtaa, jossa myyttinen virhe on. Tästä päätellen minun taakkani ei ole ”erehtymättömyys”, kuten Vares arvelee, vaan ennustamisen lahja.

PUTTE WILHELMSSON Toimittaja, Turun yliopiston sivutoiminen tuntiopettaja