Narraatiokikka, sukupolvikokemus, romaani

Kumpi on ensisijaista Jennifer Eganin romaanissa Sydäntorni (2013), kaunokirjallinen rakenne vai henkilösuhteet?

Tarvitsen kysymykselle opponentin, joten luin V.S. Luoma-ahon blogia Alussa oli sana – huomasin suosituksen Antiaikalaisessa, mistä taas kerran kiitokset Tommi Melenderille. Blogissaan runoilija ja kustannustoimittaja Luoma-aho soimaa Egania ”narraatiokikkailusta”. Kikka menee näin:

                      Aluksi minäkertoja on tarinan päähenkilö, sitten kirjailija, joka kirjoittaa henkilön tarinaa. Lopuksi minäkertoja on kirjailijan lukija.

                      Luoma-aho ei kikkaa paljasta, koska ei halua paljastaa kirjan juonta. Näin hän myös ratkaisee kirjallisuustieteen analyysikursseilla toistuvan kysymyksen romaanin eri tasoista: niitä ei ole. On vain juonen vaiheita ilman ontologis-epistemologista eroa romaanihenkilön, kirjailijan ja lukijan välillä.

                      Tai oikeastaan Luoma-aho ei ratkaise kysymystä vaan sivuuttaa sen. Se ei ole hänestä kiinnostava, kiinnostavampi on Sydäntornin aloittava sisäistarina, nykyihmisen suhde tietoverkkoon ja jatkuvan läsnäolon tunteeseen:

Nimettömässä itä-Euroopan kolkassa, jossa verkkoa ei ole, kaikki on liian hiljaista, ihminen liian läsnä ja jatkuvaan viestintään ja palautteeseen tottunut identiteetti hajoaa.

Eganin analyysi tyydyttää Luoma-ahoa, paitsi ettei se ole tarpeeksi ”oivaltava”. Tai oikeastaan se ei ole tarpeeksi autenttinen.

                      Luoma-ahoa ei vaivaa, että toimittajataustainen Egan tekee aika tyypillistä media-ajan kirjallisuutta, jonka tunnusmerkki ei ole ”medioituminen” vaan ”mediasta tuttu”.

Eganin ihmiset edustavat viikkolehdistä tuttuja ammatteja (pop-tuottaja, it-miljönääri) ja he liikkuvat mainoksista tutuissa ympäristöissä (ravintola). Tai jos lukija kuitenkin odottaa kirjailijan sitovan tapahtumat johonkin miljööseen, heidät voi lähettää nimettömän itä-Euroopan kolkkaan. Kuin Big Brother –taloon.

Enemmän Luoma-ahoa vaivaa, että vuonna 1962 syntynyt Egan kuuluu ”väliinputoajien” sukupolveen, eikä siksi voi ymmärtää verkottuneen sukupolven tunteita.

Eganin ikätoverina vastaan: ei varmaan voikaan. Mutta samalla epäilen, että Luoma-ahon kaipaama sukupolvikokemus on samanlainen, fiktiolle ominainen harha, josta Sydäntorni ”kikkailunsa” varjolla kertoo.

Romaanin sisäiskertomus on omakohtainen juuri siten kuin Luoma-aho toivoo: vankilassa murhasta istuva mies kirjoittaa murhaan johtaneista tapahtumista.

Kirjoittaminen on keino antaa tapahtumille merkitys ja kokea sovitus, joka ei arjessa ole mahdollinen. Mutta juuri siksi, että kirjoittaminen luo jotain arjelle vierasta, se myös lumoaa lukijan, vankilassa järjestetyn kirjoittajakurssin opettajan. Ja koska lumous on fiktion ominaisuus, ei arjen, lukijan suhde kirjailijaan ihmisenä ei voi täyttä niitä odotuksia, jotka lukijan suhde kirjailija-luojan rooliin on synnyttänyt.

Siksi Sydäntorni ei ole romaani sovituksesta eikä se ole romaani rakkaudesta. Se on romaani lukemisesta. Sinänsä ihan hyvä romaanin aihe, ei juuri huonompi kuin Aikamme Ongelmat Jotka Vaativat Ratkaisua (kuten Italo Calvino sanoisi, ja sanoikin, romaanissa Jos talviyönä matkamies).