Viimeksi kuultuna: Magnetic

Terence Blanchard: Magnetic. Blue Note 2013.

Trumpetisti Terence Blanchard on muusikko, joka aina etsii seuraavaa polkua.

                      Eräs esimerkki on St. Louisissa tässä kuussa ensi-iltansa saava ooppera, josta en tiedä tämän enempää. Toinen on etnosta, teknosta, latinosta ja fuusiosta inspiraatiota ammentanut Flow (2007), josta en halua sanoa tämän enempää. Kolmas on Katrina-hirmumyrskyn uhreille sävelletty A Tale of God’s Will (2006).

Taide välittää yhteisiä, kipeitäkin kokemuksia, mutta sen omat esteettiset säännöt johtavat toisinaan kaikenlaisille kiertoteille.

                      Paljon elokuvamusiikkia kirjoittaneen Blanchardin A Tale of God’s Will on kaareltaan enemmän kertova draama kuin sinfoninen kokonaistaideteos.

                      Sekstettiä säestävä jousiorkesteri astuu syvälle Samuel Barberin klassiseen sävelkieleen, jota ilman monikaan amerikkalainen elokuvantekijä ei ole rohjennut kuvata suuria murhenäytelmiä. Sitä seuraa Gershwiniä tapaileva trumpettisoolo, joka vähitellen avautuu Duke Ellingtonin suuntaan.

                      Näin Blanchardin tulkinta Katrina-hirmumyrskyn tuhoista hänen kotikaupungissaan, New Orleansissa, ylittää amerikkalaiselle kulttuurille ominaiset historian, maantieteen, sivistyksen ja rotujen raja-aidat.

                      Murhe kuuluu siis kaikille. Mutta kun säveltäjä-solistin keinot käyvät yhä persoonattomammiksi, tuntuu, ettei se kuulu erityisesti kenellekään.

                      A Tale of God’s Will on kaukana mestariteoksesta, mutta sen laajuus antaa tilaa huippuhetkille.

Blanchard hallitse vaikean instrumenttinsa tonaaliset sävyt ja varsinkin tunneskaalan ehkä paremmin kuin kukaan elävä trumpetisti - suurmiessarjaan kuuluvaa Clark Terrya tietysti lukuun ottamatta. Ja saksofonisti Brice Winston on juuri oikea henkilö rooliin, jossa hänen pitää ilmaista sekä New Orleansin musiikillista menneisyyttä että jazzin nykypäivää.

Blanchardin tuorein levytys Magnetic (2013) palaa modernin jazzin perusteisiin. Blanchardia aiemmin askarruttaneista erikoisuuksista on yhä jäljellä trumpetin – ja Lionel Loueken kitaran – elektroninen käsittely, mutta nyt sekin tuntuu löytävän perustelunsa sointikentistä ja rytmiikasta.

Levyn ääripäitä edustavat nimikappaleen universaalisia rytmejä syleilevä transsi-tanssi sekä Jacob’s Ladder’in itseenä käpertyvä, melankolinen romanttisuus. Ja ikään kuin samojen musiikin historiallisten vaikutteiden vakuudeksi levyllä vierailevat John Coltranen poika Ravi Coltrane ja Miles Davisin kanssa soittanut basisti Ron Carter.

Lämpimästi suositeltavan levyn löytö on pianisti Fabian Almazan, hip-hop-Mozart, joka saa keithjarettmaisiin skaalajuoksutuksiin kummasti keinuttavan svengin.