tiistai 30. heinäkuuta 2013

Arkisto: "Jumalharha"







”Tunnettu brittitiedemies levittää Räsäsen aborttipuhetta”, otsikoi Helsingin Sanomien verkkolehti eilen maanantaina, 29.7.2013.
Richard Dawkins on nostanut järjestönsä Facebook-sivuille uutisen sisäministeri Päivi Räsäsen (kd) puheista, lehti kirjoittaa, ja jatkaa:
”Dawkins, 62, on arvostettu eläintieteilijä ja evoluutiobiologi, tieteen popularisoija ja kirjailija. Dawkinsin pääteos on Geenien itsekkyys vuodelta 1976. Hänen uskontokriittinen teoksensa Jumalharha (2006, suomennettu 2007) oli kansainvälinen bestseller. Kirja on käännetty ainakin 31 kielelle ja sitä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta.”
Itsekin olen osallistunut Dawkinsin teosten ostotalkoisiin, hyllyssä niitä näyttää olevan neljä. Aivan vieressä on kuusi kirjaa Dawkinsin hyvältä ystävältä ja tieteelliseltä kiistakumppanilta, Stephen Jay Gouldilta. Kiistaa evoluutiobiologien välille syntyi mm. siitä, pitäisikö evoluutiota tarkastella yksittäisten geenien vai yksilöiden tasolla. Dawkinskin iskusana ”itsekäs geeni” tarkoittaa ensimmäistä vaihtoehtoa. Ei siis esimerkiksi sitä, että moraalinen itsekkyys jotenkin erityisesti hyödyttäisi ihmislajin, oman suvun tai oman itsen pärjäämistä luonnonvalinnassa; vaan yksinkertaisesti sitä, ettei geenillä ole muuta tarkoitusta tai päämäärää kuin monistua seuraavassa sukupolvessa.
Dawkinsin kirjan ilmestyessä moni alan auktoriteetti arvioi sen hyödylliseksi ja tiedettä rikastavaksi tavaksi kuvata evoluution mekanismeja. Oliko ”itsekäs geeni” siis pelkkä tutkijan kielikuva ja ajattelun apuväline eikä lainkaan argumentti siitä mitä, miten ja miksi jotain molekyylitasolla tapahtuu? Muuan toimittaja kysyi tätä Dawkinsilta suoraan ja sai seuraavaan vastauksen: ei sen enempää kuin ”luonnonvalintakaan”.
Hyvä vastaus poliitikolta, tutkijan olisi suonut olevan suorasukaisempi.
Kiertoilmauksen taustalla saattoi olla molekyylibiologian systeemibiologisen suuntauksen kehitys, joka jo oli kyseenalaistanut Dawkinsin keksimän käsitteen hyödyn. Oikeastaan se on hyvin harhaanjohtava, kuten biologi JohnJoe McFadden selittää tässä The Guardian lehden tiedekolumnissaan. Ja jonkin verran haastateltavan väistelytaktiikkaan saattoi vaikuttaa evoluutiobiologian arvostetuimman emerituksen, Ernst Mayrin silloin vielä tuore populaaritieteellinen kokonaisnäkemys oman alansa sen hetkisestä tietämyksestä.
Yksinkertaisesti nimellä Evoluutio (2001, suomeksi 2003) julkaistun kirjan sanastosta ”itsekästä geeniä” ei löydy – vaikka siitä löytyy Gouldin markkinoina mutta Dawkinskin vähättelemä ”jaksottainen tasapaino”. Syy Dawkinsin lempikäsitteen dementointiiin ilmaistaan kirjassa kautta rantain: monet 1900-luvun evoluutiobiologian oivallukset ja löydöt ovat edistäneet tieteen kehitystä, Mayr arvioi, toiset ovat edistäneet lähinnä tutkijoiden uraa.
Tämän enempää Mayr ei halunnut sotkea arvovaltaansa kollegojen välisiin ammatillisiin kiistoihin, minä puolestani vetoan tietämättömyyteeni, enkä siksi ota kantaa. Paitsi mitä nyt Dawkinsin ajatuksiin uskonnoista. Yhteisarvostelun Richard Dawkinsin Jumalharhasta ja filosofi Daniel C. Dennettin kirjasta Lumous murtuu julkaisi vuonna 2007 Turun Sanomat, muistaakseni vähän tiivistetyssä muodossa. Otsikkona oli ”Eliitin väittelyä rahvaan jumalista: Tieteellä on tärkeä rooli elämäntapojen maallistumisessa, mutta ei ehkä kovin tärkeä”


Richard Dawkins: Jumalharha. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2007, 418 s.
Daniel C. Dennett: Lumous murtuu. Uskonto luonnonilmiönä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2007, 446 s.

Kuukausi sitten sanomalehdessä haastateltiin kiihtynyttä moskovalaisnuorta, jonka mukaan yhden muistopatsaan siirtäminen Virossa oli merkki fasismin noususta. Vuosi sitten samassa lehdessä haastateltiin nuorta lontoolaista, jonka mukaan 12 pilapiirrosta Tanskassa oli merkki siitä, että sionistien ja Washingtonin salaliitto valmisteli kaikkien muslimien hävittämistä Euroopasta.
Viron patsaskiistaa ja Tanskan pilapiirroskohua yhdisti tietämättömyys ja kaunainen tosiseikkojen vääristely, joka loi harhakuvan omaan kansanryhmään kohdistuvasta välittömästä uhasta.
                      Toisistaan ne erotti kotimaisessa julkisuudessa omaksuttu asenne, joka heti suhtautui epäilevästi ”Venäjän kansan” tunteisiin, mutta hyvinkin ymmärtävästi koko ”muslimimaailmaa” kohdanneeseen loukkaukseen.
                      Jostakin syystä moni muutoin järkevä toimittaja tai poliitikko piti kansallistunnetta hallitsevan eliitin todellisia motiiveja piilottavana kulissina, mutta uskonnollisia tunteita kohdatessaan hyväksyi kulissin koko totuutena.
Sama erehdys yltää jopa lainsäädäntöön. EU-maissa valtiota ei enää kohdella loukkaamattomana oikeussubjektina, mutta uskontoihin suhtaudutaan kuin valtioon valtiossa, johon pätevät eri säännöt kuin kansalaisten muuhun moraaliseen ja aatteelliseen toimintaan.
Onneksi sentään yhä useampi arvovaltainen tiedemies näyttäisi haluavan asioihin muutoksen. Amerikkalainen Daniel C. Dennett ja englantilainen Richard Dawkins ovat tämän joukon kokeneimpia kiistelijöitä, joiden kaksi uutta kirjaa herättävät heti ensimmäiseksi yhden ratkaisemattoman kysymyksen:
Miksi ihmeessä pätevä filosofi päätti tällä kertaa keskittyä uskon evoluutiobiologiaan ja maailmankuulu evoluutiobiologi uskonfilosofiaan?

Filosofi Dennettin ohjelmajulistus on oikeastaan aika yksinkertainen. Sen mukaan uskontojen vuosituhantinen Lumous murtuu, kuten kirjan otsikko kuuluu, kunhan ihmisille puhutaan järkeä. Järjen mallina toimii luonnontiede, ennen kaikkea evoluutioteoria, jonka biologiseen käsitteistöön myös uskonto pitäisi sovittaa.
Dennettin vahvimman argumentin mukaan uskominen on luonnonilmiö, jonka kulttuurien synty ”kesytti” uskonnoiksi.
Aivan samoin ihminen kesytti monet kasvit ja eläimet tai omat luontaiset taipumuksensa. Esimerkiksi makeannälkä varmisti, että esi-isämme etsivät kaloripitoisinta ravintoa, Dennett toteaa, mutta nykyisin se on jalostettu makeis- ja laihdutusteollisuudeksi.
                      Myös oudot selitykset, joita me annamme tunnistamattomille ilmiöille, tai moraalin sisäinen ääni, jota me noudatamme, ovat kelpo esimerkkejä ihmisten yhteisistä geneettisistä taipumuksista. Ne ovat asioita, joista eloonjäämisen kannalta saattoi olla etua, mikäli ne tekivät valppaaksi vaarojen keskellä tai auttoivat toimimaan tehokkaammin ryhmänä.
Vasta kun kulttuuri tulkitsi samat vaistotoiminnot merkiksi jumalien läsnäolosta, etu siirtyi toisaalle. Uskontojen aikakaudella, Dennett päättelee, uskomukset hyödyttävät vain itseään, eivät ihmiskuntaa.
Tämä on myös Dennettin argumenteista heikoin.
Dennett ei puhu uskontokunnista eturyhminä tai valtakeskittyminä, vaan uskomuksista ”meemeinä”, biologisten geenien kulttuurisina vastineina. Meemi on mikä tahansa idea tai tapa, joka voi kulttuurissa kopioitua aivoista aivoihin samalla tavoin kuin geenit luonnossa kopioituvat yksilöistä toisiin. Tässä mekaanisessa eloonjäämismallissa meemi on myös aina yksittäistä isäntäkehoa tärkeämpi. Sen ovat Dennettille todistaneet kristityt marttyyrit, jotka asettivat sanan oman henkensä edelle.
Valitettavasti meemeissä on vain yksi vika. Niitä ei ole.
Geenit ovat digitaalisia koodeja, biologi H. Allen Orr muistutti toisaalla käydyssä meemi-keskustelussa, ja ne on tehty DNA:sta, joka koostuu neljästä tunnetusta kemikaalista. Meemit on tehty sanaleikistä. ”Meemien olemassaololle ei ole parempia perusteluita kuin Jumalan olemassaololle”, Orr kuittaa.

Dennettin virheenä voi toki pitää vain huonona taktiikan valintana.
                      Halutessaan ulottaa luonnontieteen alueelle, jonne se ei teologien mukaan kuuluu, hän vääntää sen innoissaan muotoon, jota moni biologi ei enää tunnista.
Valinnan taustalta paljastuu silti laajempiakin ongelmia.
Dennett haluaisi vakuuttaa uskovat loogisin järkisyin, vaikka usein ne eivät yksinään riitä kääntämään tiedemiestenkään päätä. Poikkeus on tieteenfilosofi Karl Popper. Hän ei aluksi uskonut darvinismin täyttävän tieteellisen testattavuuden vaatimuksia, mutta palautteen jälkeen julkaisi nopeasti uuden artikkelin, joka alkoi:
”Minulla on suuri ilo ilmoittaa, että olin väärässä.”
Dennett itse on tavallisempi, iloton tapaus. Hän ei vanhoja tappioita myönnä, mutta muistaa kostaa ne laittamalla jokaiseen uuteen kirjaansa kolme ivallista viittausta paleontologi Stephen Jay Gouldiin.
Seikkaperäinen tieto on muutoinkin tärkeämpää asioita tehtäessä kuin asenteita muokatessa. Kukaan ei tarvitse insinööritutkintoa uskoakseen, että tv-kuva on tekniikan tuote eikä ihme, eikä edes Charles Darwin tarvinnut darvinismia muuttuakseen hartaasta nuorukaisesta Jumalan hylänneeksi vanhukseksi.
Suurmiehen jäämistön perusteella syynä olivat henkilökohtaiset menetykset, vaikka häpeämätön Richard Dawkins väittää taas aivan muuta kirjassaan Jumalharha:
”Darwin tarttui burkhan silmänaukkoon ja repi sen auki, päästi sisään ymmärtämisen tulvan, jonka häikäisevällä uutuudella ja kyvyllä kohottaa ihmisen henkeä ei kenties ole edeltäjää.”
Lause on Dawkinsille tyypillinen kahdestakin syystä.
Ensinnäkin se sisältää kaiken, minkä perusteella uskonnolliset kielikuvat ovat iskostuneet arkisen mielipahan ja mielihyvän korvaamattomaksi kuvastoksi – luotaan työntävän saarnaamisen ja koskettavan hartauden.
Toiseksi se sisältää härskin valheen.
Dawkins kertoo usein kahdesta sanasta, jotka Darwin lisäsi Lajien synnyn (1859) toiseen painokseen: ”Luojan toimesta.” Sitä hän ei kerro koskaan, miksi juuri ne ovat tärkeitä kirjassa, joissa Jumalaan viitataan muutoinkin lukuisia kertoja. Ilmeisesti tarkoituksena on vihjata, että ensin Darwin joutui viivyttämään kirjansa julkaisua uskonnollisten piirien pelossa, ja lopulta muuttelemaan sitä samasta syystä.
Darwinin kirjeenvaihdosta käy kuitenkin ilmi, että enemmän tutkijaa arvelutti aineiston riittävyys kollegojen silmissä. Sitä paitsi moni kirkonmies oli lähinnä innoissaan. Teologian näkökulmasta maailma, jossa olennot saavat ”tehdä itse itsensä”, oli suurempi hyvä kuin valmiiksi luotu olento, kiitti anglikaanisen valtavirran ajatuksia heijastellut suosittu puhuja ja aikakautensa mediajulkkis Charles Kingsley.

Tämä on eräs syy siihen, miksi Jumalharha ei yksinkertaisesti ole kovin hyvä kirja..
Toinen on ”Lopullinen Boeing 747”, Dawkinsin melkein varma teologinen todistus siitä, miksi Jumalaa ei ole.  Taitavissa parodioissa kohdetta jäljitellään huolella, Dawkins ilmaisee ivansa silkalla huolimattomuudella.
Lumous murtuu on parempi, mutta onkohan silläkään toivottua vaikutusta uskovien vakaumuksiin?
                      Tuskinpa esimerkiksi antropologien todistama uskontojen kulttuurisidonnaisuus on Dennetin kuvittelema uutispommi. Useimmat hartaat kristityt myöntäisivät muutenkin, että jossakin toisessa maassa heistä olisi varmaan kasvanut muslimeja tai hinduja.
Dennett säilyy viimeiseen asti elitistisenä diplomaattina, joka haluaa todistaa tieteen älyllisen ylemmyyden uskontojen rinnalla. Sen sijaan Dawkins kokeilee oxfordilaisen viisastelun ohella myös demokraattisempaa asennetta.
Hänelle uskonto on viime kädessä mitä tahansa, mitä sen sanotaan olevan – ei vain uskonoppineiden akateemisia helmiä vaan myös rahvaan luuloja, mielenosoittajien palopuheita ja itsemurhapommittajien tekoja.
Niinpä Jumalharhassa näkyvät edes hetkittäin ideologisen vallankäytön todelliset seuraukset, ei ainoastaan teoreettisten meemien kopioituminen. Toisaalta siinä näkyy myös se, miten monet uskonnoille ominaiset kuvitelmat säilyttävät meissä lohduttavan voimansa, vaikka me olisimme täysin tietoisia niiden kuvitteellisuudesta. Kun Dawkins muistelee kuollutta kirjailijaystävää, Douglas Adamsia, joka jakoi hänen jyrkän ateistisen vakaumuksensa, hän siirtyy luontevasti toisen persoonan preesensiin, ikään kuin hän yhä puhuisi vain rajan taakse:
”Douglas, minä kaipaan sinua.”


Samaan arvosteluun liittyi myös ns. ”kainalo”, eli kirjoittajan samaan aihepiiriin liittyvä kolumni. Sitä ei kai julkaistu, koska tapa on olemassa lähinnä Hesarissa, ei Turun Sanomissa. Tässä kolumni kuitenkin on.
                     

Mitä voi uskomalla tietää?

Sosiologi Thomas Luckmanin mukaan uskonnollisuus ei rajoitu laitoskirkon maailmankuviin. Se perustuu ihmisen tarpeelle ymmärtää omia kokemuksia, löytää merkityksiä elämälle ja rakentaa "itseyttä".
                      Myös uskontotieteilijä Veikko Anttoselle uskonnollinen käyttäytyminen on osa mielen yleisinhimillistä ja sosiaalista toimintaa. Se jaottelee asiat meille keskeisiksi tai toisarvoisiksi, erottelee sisä- ja ulkopuolen toisistaan tai järjestää meidät ja muut omiin lokeroihinsa. Uskonto on tiedon tapa ja samalla myös identiteetin ja tiedon raja.
Koska uskonnollisten kokemusten ja oppien tulkinta edellyttää jäsenyyttä jossakin yhteisössä, Luckman muistuttaa, kaikki muutokset maallisen yhteiskunnan päämäärissä tai tavallisen kansalaisen toiveissa ovat omiaan aiheuttamaan selkeitä muutoksia myös hengellisessä käytöksessä.
Viimeksi tämän todisti tuore EU-selvitys viime keskiviikolta, jonka mukaan avioliitot päätyvät useimmiten eroon Espanjassa. Se tarkoittaa, ettei katolisena piirteenä pidetty penseys avioeroja kohtaan ollut sittenkään aito osa katolisten espanjalaisten hengellistä maailmankatsomusta. Se oli vain juridinen pakko, joka poistui kaksi vuotta sitten, kun avioliittolainsäädäntöä rukattiin liberaaliin suuntaan.
Niinpä tutkija olisi tuskin hämmästellyt Turun Kirkkopäivien monipuolista ohjelmaa. Arkistunut eurooppalainen kristillisyys koskettaa meitä enää harvoin ryhmän jäsenenä ja yhä useammin yksilönä, mikä Luckmanin mallin mukaan tarkoittaa, ettei uskonnostakaan enää etsitä hengellistä esivaltaa vaan itsensä toteuttamisen elämyksiä, hyvinvointia, elämännautinnon tehostumista ja viihtymisen kokemuksia.
Uskonnollisten maailmankuvien suosio tuskin muutoinkaan perustuu siihen, että iso osa meistä luulee todellisuuden toimivan kirkon kertoman mukaan.
Historioitsija James Gilbertin mukaan jo Hiski Salomaan kupletissa mainittu Scopesin ”apinajuttu” koski jotain muuta kuin Raamatun luomiskertomuksen tai Darwinin evoluutioteorian todenperäisyyttä. Amerikkalaisen pikkukaupungin käräjillä taisteltiin uskon ja tiedon eettisestä arvojärjestyksestä.
                      Amerikassa sekä katoliset, juutalaiset että protestantit ovat käyttäneet hyväkseen maan poliittisesta historiasta kumpuavaa demokratian ja tasa-arvon kieltä, Gilbert arvioi. Uskontokuntien pyrkimyksenä on ollut pitää tieteen auktoriteetti kurissa ja osoittaa että sen erikoistuneet perustelut ovat oikeastaan elitististä ylimielisyyttä.
                      Näin Yhdysvaltoihin on syntynyt kulttuurisen arvokeskustelun paradoksi, joka torjuu totuuden yhteismitalliset kriteerit ja järkiperäisen yhteisymmärryksen. Keskenään ristiriitaisia ja suvaitsemattomia maailmanselityksiä siedetään, suojellaan ja sananvapauden nimissä niitä jopa rohkaistaan.
Tieteen edistysaskeleet eivät riittäneet tekemään 1900-luvun luonnontieteistä yksinomaista elämäntarkastelun prosessia, Gilbert päättelee. Ja oikeastaan juuri tieteellisen tiedon paineessa uskomisesta on tullut tavoiteltavaa moraalista hyvää.
                      Samaa on Suomessa vakuutellut ainakin neurologi Matti Bergström, joka Neuroteologia-kirjassaan (1998) arveli löytäneensä ihmisen aivoista uskonnollista tunnetta selittävän ja Jumalan teologisia ehtoja vastaavan esitietoisen kehitysasteen. Ihmisalkion varhaisvaiheisiin kytkeytyvän näkökulmansa johdosta hän puheli myös ylistävästi ”lapsen uskosta”, jonka maailmasuhdetta hän piti aikuismaista ”tietoa” myönteisempänä.
                      Bergströmin tuumailu on yhtä aikaa tiedettä ja mystiikkaa, minkä johdosta se sopii saumattomasti myös Gilbertin tieteellisiin johtopäätöksiin.






1 kommentti:

  1. "Turhinta olisi perustavimpaan tarkoituksettomuuteensa tuskastunut ateisti."

    Tai vielä tarkemmin: onko sellainen olio edes mahdollinen? Tuskastua suhteessa mihin? Ja ensin on tietenkin petyttävä jonkin absoluutin puuttumiseen, jotta edes voi tuskastua metafyysisesti.

    Metafyysisten tarkoitusten etsimisen paradoksi on tietysti se, ettei niitä voi etsiä ilman, että ensin uskoo niihin. Ehkä uskovat ihmiset juuri siksi niin helposti tulevat levottomiksi uskonnottomuudestani. Itse en osaa vaatia mitään riemukasta sattumaa enempää... En löydä vaatimuksen vaatimaa kohdetta vaatiakseni sitä. En löydä kyllin tyhjää paikkaa. (Wittgensteinin ja Nietzschen ristiin lukeminen poisti minusta kaunan tyhjyyttä kohtaan...)

    No niin...

    Lucmanin ajatus siis on ainakin ongelmallinen. Anttosen ajatuksessa taas kummastuttaa, miksi on käytettävä käsitettä uskonnollisuus? Vaihdetaan Lucmanin ja Anttosen ajatuksiin uskonnollisuuden tilalle metafysiikka, joka syntyy ymmärtääkseni sen vuoksi, ettei ajattelu voi tyhjentävästi ajatella itseään. Metafysiikka on ajattelevan koneen välttämätön osa. Siksi siihen "syyllistyvät" piinkovat derridatkin.

    Hyväksyykö uskovainen ihminen näin materialistisen käsityksen metafysiikasta (ja uskonnosta)? Puhunko minä uskonnottomana hänen kanssaan siis oikeastaan samasta asiasta lainkaan? (Vrt. uskomisen koettelun mahdollisuuden ero tieteessä ja uskonnossa.)

    VastaaPoista