Ideaalinen puhetilanne: Kuka nyt toimittajaan uskoisi?

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”. 
 

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Torstain pääkirjoitussivu lietsoo edellisenä päivänä aloitettua kohua: ”Kuka nyt naiseen luottaisi?”, HS 20.2.2014.

                      Toimituksen mukaan kansaedustaja Pirkko Ruohonen-Lerner (ps) ”harmitteli, että oli tullut palkanneeksi avustajaksi naisen. Parempi valinta olisi ollut kuulemma nuori mies, sillä naisilla on taipumus jäädä äitiyslomille”. Johtopäätöksessään toimitus vertaa Ruohonen-Lernerin sanoja Timo Kallin (kesk) avoimuuteen vaalirahoituksen suhteen: kansanedustajien todelliset asenteet paljastuivat taas lipsahduksen kautta.

                      Samalla tietysti paljastui myös se, miten mediakohut syntyvät.

                      Keskiviikon maakuntapainoksessa Helsingin Sanomien otsikko oli vielä leppoisa: ”Hankala nainen hymyilee taas” HS 19.2.2014. Lähestymiskulma muuttui vasta verkkolehdessä, jossa aamuvuoron uutispäällikkö sormeili otsikon sensaatioksi: ”Kannattaa mieluummin palkata nuoria miehiä kuin nuoria naisia.”

Syntyneistä tulkinnoista ei voi suoraan syyttää toimittaja Olli Pohjanpaloa. Varsinaisessa jutussa kohulausunnon asiayhteys on luonteva ja selkeä. Toimittaja kertoo Ruohonen-Lernerillä olevan hankalan ihmisen maine: ”Osa maineesta on tullut siitä, että tällä vaalikaudella hänellä on ollut jo viisi eri avustajaa. Miksi ihmissuhteet eivät toimi?”

Ruohonen-Lerner vastaa kysymykseen, että vaihtuvuus pääosin johtuu äitiyslomista. Ja koska toimittajan kysymys koski poliitikon mainetta, on hieman vaivalloista päätellä, että vastauskaan olisi selittänyt sitä, miten avustajien vaihtuvuudelta olisi vältytty, eikä sitä, miten hankalan ihmisen maineelta olisi vältytty.

Todellinen ongelma ovat siis lukijat, jotka eivät lue verkkouutisia otsikkoa pitemmälle, sekä verkkolehden toimitusmoraali, jolle riitti, että sitaatti oli sanatarkka. Irrottamista asiayhteydestä ja toimittaja kysymyksestä ei huomioitu, vaikka nyt, alkuperäisen asiayhteyden nojalla, Ruohonen-Lernerin ironia-selityksessä ei ole lainkaan selityksen makua.

Kohun seurauksena kokematon Ruohonen-Lerner lienee nyt oppinut, ettei poliitikon pidä yleensä vastata toimittajan kysymyksiin. Mikä tekee poliitikoista meille toimittajille hankalia haastateltavia. Entä oppiko Helsingin Sanomien toimitus tästä mitään? Torstain lehdessä esiintyneeltä työoikeuden professori Seppo Koskiselta en edes kysy, sillä arvioin hänet toivottomaksi tapaukseksi.

Professori pyytää toimia ja arvelee Ruohonen-Lernerin rikkoneen tasa-arvolakia ja syyllistyneen syrjintään. Tavallaan kyllä, sillä Ruohonen-Lerner on lukuisia naisia palkatessaan saattanut sivuuttaa yhtä pätevät miehet. Yhteiskunnan yleinen etu ei kuitenkaan puolla syytetoimia tilanteessa, jossa eduskunta-avustajien valtaenemmistö on miehiä. Lisäksi toimittajan kysymys ja poliitikon vastaus kuuluvat perustuslaissa suojatun ilmaisuvapauden piiriin. Aivan riippumatta siitä, miten opportunistisesti ja julkisuuden kipeästi professori haluaa niitä tulkita.