tiistai 18. maaliskuuta 2014

Fiktion olemus?


Mitä tammikuun kirja-ale opetti minulle fiktion olemuksesta?

”Huolimatta kertojan huolellisesti rakentamasta peitetarinasta tekstin ei-mimeettisellä tasolla, mimeettisen tason alla piilevä mystiikka hohkaa kausaalisen kankaan läpi.” --Dorrit Cohn: Fiktion mieli (2006).

Eli siis Kuolema Venetsiassa -kertomuksen kertoja ei erikseen kommentoi Gustav von Aschenbachin kohtaamien ihmisten pahaenteisyyttä ja epätodellista yhdennäköisyyttä, vaikka lukija ei voi olla sitä huomaamatta?
En nyt oikein tiedä, onko Cohnin valitsema ”fantastinen” sattuva termi, kun houreenomainen olisi arkisempi ja symbolinen tai myyttihistoriallinen aikakauden kirjalliselle elämälle uskollisempi.
Narrativistina Cohn myös kirjoittaa paljon siitä, miten ”teoksen takana piilevä kirjailija viestittää jotakin, mitä teoksen sisällä piilevä kertoja ei huomaa”. Entäpä sitten se, miten teoksen takana piilevä kirjailija viestittää jotakin, mitä teoksen edessä istuva lukija ei huomaa, koska Thomas Mannin viittaukset manalaan johdattavaan jumala Hermekseen (Aschenbachin kohtaamat ”fantastiset” hahmot) olivat aikalaislukijalle ilmeisempi kuin nykylukijalle?

”Tiedän puhuvani käsittämättömiä, kun väitän että todellisuus – tuo perin venyvä käsite -, olevaisen mahdollisimman tarkka tunteminen, on ihmisten yhteinen kosketuskohta ja väylämme asioihin, jotka ovat todellisuuden tuolla puolen.” --Marquerite Yourcenar (motto Jose Saramagon romaanissa Balthasar ja Blimunda).

Hyvä, että tiedät, mutta sinänsä hyvin sanottu.

”Once upon a time there lived in BerlinGermany, a man called Albinus. He was rich, respectable, happy; one day he abandonedhis wife for the sake of a youthful mistress; he loved; was not loved; and his life ended in disaster.
This is the whole of the story and we might have left it at that had there not been profit and pleasure in the telling; and althoughthere is plenty of space on a gravestone to contain, bound in moss, the abridged version of a man's life, detail is always welcome.” --Vladimir Nabokov: Laughter in the Dark (1938).                                                                       

Vielä paremmin sanottu. Kahdella sanalla sanottuna: naulan kantaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti