Suomalaisessa julkisessa keskustelussa on toistuvasti
varoitettu ironian eli epäsuoran ivan käytöstä. Sen vaatimuksia eivät kuulemma
ymmärrä kirjoittajat eivätkä lukijat. Nyt sama varoitus pitäisi ilmeisesti
ulottaa sarkasmiin eli purevaan ivaan. Siitä kun tulee helposti läppää eli
perussuomalaisten poliitikkojen huumoria, joka jälkikäteen tarkasteltuna ei
ehkä tarkoittanutkaan mitään sellaista, jolta se kuulosti.
Näin kirjoittaa Sanna Ukkola,
A-Studion poliittinen toimittaja, Yle uutisten blogissa ”Nalle-jahti”, teemana vadelmavenepakolainen
Björn Wahlroosin viimeisin julkisuuskohu (15.4.2014):
”He [poliitikot] ovat
sännänneet solvaamaan Ruotsiin muuttanutta Wahlroosia kaikilla kuviteltavissa
olevilla termeillä”; ”Vapaa liikkuvuus ei ilmeisesti koske kuin köyhiä”;
”Rikkaita miljonäärejähän saa ja kuuluu potkia”; ”He [vasemmistopoliitikot]
kuvaavat häntä ahneeksi miljonääriksi, joka imee Suomesta kaiken ja jonka
kuuluu nyt menettää puhevalta Suomen asioihin”.
Ukkolan vastalitootti nojaa vahvasti yhteen elokuution
lajiin, hyperbolaan, mutta karkean liioittelunkin huomioiden Ukkolan esittämät
paisuttelevat seuraukset kääntyvät lähinnä kirjoittajaa itseään vastaan:
mielikuva Suomen seuratuimman yritysjohtajan puheoikeuden riistämisestä, koska
Ukkolan kollegat ovat esittäneet poliitikoille Wahlroosia koskevia kysymyksiä,
ei ole ainoastaan väärällä tavalla koominen. Toimittajan blogin pontena se on
juuri sitä ”järkyttävää hurskastelua”, josta toimittaja Ukkola soimaa ”vassaripoliitikkoja.
Näkökulmaltaan
tavaton Ukkolan blogi ei toki ole.
Kun riskisijoittaja Tom Perkins
kirjoitti Wall Street Journaliin kirjeen, jossa hän rinnasti rikkaan
vähemmistön kohtelun nyky-Amerikassa juutalaisen vähemmistön kohteluun
natsi-Saksassa, The Atlantic-lehti kutsui sitä ”kamalimmaksi historialliseksi
analogiaksi, jonka tulette kuulemaan pitkään, pitkään aikaan”.
Näin Perkins:
Regarding your editorial "Censors on Campus" (Jan. 18): Writing from the epicenter of progressive thought, San
Francisco, I would call attention to the parallels of fascist Nazi Germany to
its war on its "one percent," namely its Jews, to the progressive war
on the American one percent, namely the "rich."
From the Occupy
movement to the demonization of the rich embedded in virtually every word of our
local newspaper, the San Francisco Chronicle, I perceive a rising tide of hatred of the successful one
percent. There is outraged public reaction to the Google buses carrying
technology workers from the city to the peninsula high-tech companies which employ
them. We have outrage over the rising real-estate prices which these
"techno geeks" can pay. We have, for example, libelous and
cruel attacks in the Chronicle on our number-one celebrity, the author Danielle
Steel, alleging that she is a "snob" despite the millions she has
spent on our city's homeless and mentally ill over the past decades.
This is a very
dangerous drift in our American thinking. Kristallnacht was unthinkable
in 1930; is its descendent "progressive" radicalism unthinkable now?
Ja näin
Atlanticin toimittaja Jordan Weissman: ”This is the reductio ad absurdum of
a rich-guy's persecution complex. The Jews were a minority. The rich are
a minority. Therefore, criticizing the rich is akin to committing genocide
against the Jews. QED.”
Perkinsin kirje julkaistiin viime
tammikuussa, Ukkolan blogi eilen tiistaina. Ei se tunnu ”pitkältä, pitkältä
ajalta”.
Ukkola ei tosin erikseen mainitse
juutalaisvainoja, mutta vaikea ei ole huomata, mistä retoriikasta hänen
kielikuvansa loisista ilman ihmisoikeuksia ovat peräisin. Eikä sitäkään
voi olla huomaamatta, ettei Ukkolan blogissa ole kärkenä vakaumusta tai
argumenttia, vaan dead linen hätäinen täyttäminen jollakin edellisen viikon
pintakuohulla.
Silti sekä blogin tekijän että lukijan olisi hyvä huomata vielä sekin,
ettei Ukkola kompastunut vain pieneen provoon. Kyse on vähän laajemmasta
oikeistolaisesta meemistä. Toinen Atlanticin toimittaja, Matthew O’Brian,
analysoi ilmiötä tässä artikkelissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti