Soiniko täällä päättää, mistä ja miten politiikassa puhutaan?

Lähi-Itä ja Saharan pohjoispuolinen Afrikka ovat synnyttäneet ja synnyttävät yhä laajoja pakolaisongelmia. Suurimmat ongelmat ovat pakolaisilla itsellään, ja seuraavaksi suurimmat EU:n etelärajan mailla, jotka muihin jäsenmaihin verrattuna joutuvat kantamaan suhteettoman suuren humanitaarisen vastuun nykypäivän maahanmuuttovirroista.

Suomella, joka ottaa Syyriasta vastaan muutamia satoja henkilöitä, ei tietääkseni ole mitään ongelmia. Paitsi ehkä EU-vaalit ja perussuomalaiset, jotka tälläkin viikolla ovat aiheuttaneet perinpohjaista loukkaantumista, syvää närkästymistä ja ainakin yhden Ylen toimittajan isä-vainajan itkukohtauksen.

Ylen ruotsinkielisessä eurovaalikeskustelussa torstai-iltana Timo Soini lausui lehtitietojen mukaan seuraavaa: ”Onko oikein ja moraalista jättää vaikeuksiin ajautunut kotimaansa vai pitäisikö taistella siellä oikeudenmukaisuuden puolesta? Olisikohan se ollut oikea tapa ottaa hatkat silloin, kun Suomi oli sodassa? Silloin oli oikein taistella isänmaan puolesta” (HS 25.4.2014).

Oikea vastaus Soinille olisi ehkä ollut, että yleisellä EU-tasolla ongelmana on pidetty sitä, että Eurooppaan jo asettuneita syyrialaisia, muita uskonnoltaan muslimeja ja muita eteläisten kriisipesäkkeiden kansalaisia värvätään kyseenalaisiin taistelujoukkoihin lisäämään sisällissotien kärsimyksiä. Päinvastainen liike, joka tuo siviilejä pois sisällissotien keskeltä, ei ole lainkaan niin vakava ongelma. Ei ainakaan YK:n artiklojen tai yleisen humanitaarisen työn näkökulmasta.

Väärän vastauksen ehti ensimmäisenä antaa toimittaja Elina Ravantti Ylen Näkökulma-blogissa. Ravantti kirjoitti:

Poliitikon kommentti koskettaa harvoin niin kuin Soinin heitto. Se loukkasi syvästii. Olen maansisäisen pakolaisen lapsi. Isäni perhe joutui ”ottamaan hatkat” Karjalasta, Räisälän Alhotojalta lopullisesti kesäkuussa 1944. Taivaanranta paloi punaisena, ja 13-vuotiaan pojan unta häiritsi tykkien jylinä. Koko suvun oli pakko paeta. […]

Timo Soinin halveksima pako oli ainoa mahdollisuus selviytyä 407 000 karjalaiselle ja 23 000 petsamolaiselle sekä Sallan ja Kuusamon asukkaalle. Maansisäinen pakolaisuus on nykyään yleisin pakolaisuuden muoto. Tiedän kokemuksesta, ettei elämä ole helppoa, vaikka kieli ja kotimaa säilyisivät samoina. Vielä kovempi valinta on lähtö kotimaasta. Se on ainoalta tuntuva mahdollisuus tänäkin päivänä kymmenille tuhansille ihmisille, jotka joka vuosi yrittävät päästä EU:n alueelle. Osa pakenee taisteluja, osa elämän näköalattomuutta.

Ravantin kirjoitus tuo hyvin esille millaisissa olosuhteissa järjestäytynyt, demokraattinen Suomi evakuoi siviilejään vieraan maan hyökkäyksen tieltä, ja miten erilaisessa tilanteessa ovat 2000-luvun kriisipesäkkeiden kansalaiset.

Silti en ole Soinin asiattomasta kommentista loukkaantunut, enkä aio missään nimessä edes kertoa, että Ravantin ja Soinin tavoin minäkin olen sotaveteraanin lapsi. Sen sijaan olen jotenkin vaivaantunut Soinin saamista kommenteista. Kerronpa tässä miksi.

Otin juuri kantaa HS:n vaalikoneen väitteeseen ”Perinteiset arvot - kuten koti, uskonto ja isänmaa - muodostavat hyvän arvopohjan politiikalle”. 

Nyt siihen pitäisi nähtävästi ottaa kantaa uudestaan, tosin tässä hieman muuttuneessa muodossa: ”Kun keskustellaan siitä, miten EU-maiden vastuuta eri kriisimaiden hätää kärsivistä kansalaisista tulisi jakaa jäsenmaiden kesken, erityisen tärkeää olisi kilpailla perussuomalaisten kanssa siitä, kuka ehtii ensimmäisenä vedota sotiemme veteraaneihin ja Karjalan evakoihin.” 

Vastaan, että olen ”jokseenkin erimieltä”, ja että pidän näillä ehdoin käytyä keskustelua humanitaarisesta avusta ”ei tärkeänä”. Lyhyesti sanottuna tarkoitan, että perussuomalaiset ja moni muu jyrkkälinjaisempi oikeistopopulistinen puolue on jo saanut ihmeen hyvin määrätä mistä EU-politiikassa puhutaan. Saavatko he myös yhtä vapaasti päättää, miten politiikasta puhutaan?