Olen kyökkipsykologi

Koulutetuista, keski-ikäisistä naisista kertovissa henkilöjutuissa on liian vähän urheilumetaforia. Nykyisellään niissä on lähinnä näitä, joista en yhdestäkään tiedä, että mitä se oikeastaan tarkoittaa:

Läsnäolo (paitsi pakollisilla luennoilla), harmonia (paitsi musiikissa), intuitio (paitsi Spinozan tietoteoriassa), objektiivinen totuus (paitsi jos haluaa käyttää objektiivista subjektiivisen vastakohtana, koska ei tiedä sille mitään muutakaan määritelmää), kokonaisvaltainen (tätä en ole koskaan tarvinnut missään).

Kaikki sanat löytyvät psykologi Heli Heiskasen haastattelusta (”Kauas metelistä”, HS 29.5.2014, C2).

Heiskanen on erityisherkkä ihminen, joka yritystoimensa ohessa tutkii erityisherkkien kokemuksia. Termi varmaankin on kätevä kuvaamaan tunnetta aistikuormituksesta, jossa jollekin muulle normaali ääni, maku, valo, kosketus tai vaikkapa tunne-elämys aiheuttaa jotain stressireaktion kaltaista.

                      Tosin kiistely erityisherkkyyden määritelmistä alkoi heti. Päivän lehden yleisönosastossa Suomen erityisherkät ry:n puheenjohtaja Petri Konttinen muistuttaa, ettei esimerkiksi lasten erityisherkkyys ole sama asia kuin ylivilkkaus (HS 1.6.2014). Jäämme odottamaan Suomen erityisvilkkaat ry:n puheenjohtajan kannanottoa.

                      Itse olen erityisherkkä paitsi huomautuksille erityispainostani, myös eräille henkilöjournalismin meemeillä, jotka sopisivat paremmin Harry Potter –kirjoihin tai ei mihinkään.

                      Toimittaja Anna Tommolan kirjoittamassa Heiskasen haastattelussa jokin vaivaksi koettu onkin suuri voima. Erityisherkkä voi esimerkiksi työpaikalla aistia muita nopeammin huonontuvan ilmapiirin tai huonon sisäilman. Tommola ei erikseen mainitse kilpailevaa teoriaa, jonka mukaan monilla työpaikoilla on toisten työntekoa haittaavia valittajia.

                      Sen sijaan Tommola kertoo, miten erityisherkät joutuvat toisinaan kärsimään heille tyypillisestä tunnollisuudesta. Tommola ei erikseen mainitse kilpailevaa teoriaa, jonka mukaan hyvässä itseluottamuksessa ja omakehussa ei ole mitään vikaa, mutta että ihmiset, jotka aina väittävät joutuvansa työyhteisössä kärsimään hyvistä ja ihailtavista ominaisuuksistaan, voivat olla aika rasittavia.