Kirjoitan yleisönosastoon

Höpsis. Höpsis. Ja vielä tarvitaan ainakin kolmas höpsis.

”Naisten saama toimeentulotuki maksetaan monessa kunnassa miespuolisen avo- tai aviopuolison tilille”, kirjoitti HS 27.8.2014: ”Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin on vaatinut 25. kesäkuuta kirjatussa ratkaisussaan sosiaali- ja terveysministeriöltä (STM) selvitystä siitä, miten se velvoittaa kunnat korjaamaan asian.”

Esimerkkinä moitittavasta käytännöstä mainittiin mm. Turun kaupunki, joka perheiden toimeentuloturvasta päättäessään osoittaa avioliiton kyseessä ollessa päätöksen miehelle ja avoliitoissa naiselle.

Apulaisoikeusasiamiehelle voidaan asian tiimoilta todeta, että entä sitten?

Ensinnäkin yhdenkään kunnan sosiaalitoimi ei pidä rekisteriä kuntalaisten pankkitilinnumeroista, joten haettu ja myönnetty toimeentulotuki maksetaan hakijan hakemuskeen kirjoittamalle tilille. 

Toiseksi toimeentulotukea saa henkilö tai perhe, jonka tulot ja varat eivät riitä välttämättömiin jokapäiväisiin menoihin. Se tarkoittaa, että tuki ei ole avo- tai aviosuhteessa olevan yksityishenkilön omaa tuloa, ei harhaanjohtavan uutisotsikon "vaimon toimeentulotukea", eikä aviomiehen. Se on yhteistä tukea, joka perustuu yhteisen talouden yhteeen kirjattuihin tuloihin ja menoihin.

Näin asiasta sanoo laki toimeentulotuesta, 3 §:

”Toimeentulotukea myönnettäessä kaikkia perheenjäseniä pidetään toimeentulotuen saajina tuen maksamispäivästä lukien. Toimeentulotuen katsotaan jakautuvan sen saajien kesken kullekin yhtä suurena osuutena, jolleivät olosuhteet muuta osoita.”

Uutisessa nostettiin esiin mahdollisina ongelmina sekä hakijan kirjesalaisuus että sukupuolten tasa-arvo. Lainsäädännön näkökulmasta kumpaakaan ongelmaa ei ole. Uutisoinnin arvoista olisi enintään osaamaton hallinto, joka teettää eri sektoreillaan tarpeetonta selvitystyötä.

Putte Wilhelmsson

Turku

Ei nyt ihan niinkään: tuotannosta ja apurahoista

Kriitikko Maria Pääjärvi on huolissaan, koska Maria Pääjärvi on usein huolissaan, taiteen edistämiskeskuksen paimenkirjeestä. Poikkeuksellisessa kannanotossa entinen Taiteen keskustoimikunta, joka vastaa valtion taiteilija-apurahojen jaosta, kommentoi kirjallisuuden osalta mm. näin:

”Kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä. Vaikka monet lukijat suosivat sarjakirjallisuutta, kirjallisuustoimikunta haluaa suunnata tukea ennen muuta yksittäisten teosten kirjoittamiseen.”

Pääjärvi tulkitsee, koska Pääjärvellä on tapana tulkita, että ”länsimaisen modernismin lunastaman taiteen vapauden olennainen periaate on antaa sonnan tapahtua. Rahoittajat voivat aina jättää tuetta sellaisen kirjallisuuden ja kirjailijan, jonka tekotavat ja työ eivät heitä miellytä. Päätökset tehdään tapauskohtaisesti. Mutta on aivan eri asia ohjata taiteen tekemistä. Viesti kentälle kuuluu: toimeentuloa ei ole luvassa, jos julkaisutahti on liian nopea tai jos on omistautunut kirjoittamaan sarjaromaaneja, joita kirjallisuustoimikunta pitää lukijoiden kosiskeluna.”

Tulkinta saattaa olla oikea tai se saattaa olla väärä. Edistämiskeskuksen päätökset joka tapauksessa noudattavat vanhaa periaatetta, jossa pitkät apurahat keskittyvät pitkään jatkuneen uran jatkumiseen ja lyhyet uran käynnistymiseen. Mutta jokseenkin sekavalla tavalla.

Uusista pitkistä viisivuotisista apurahoista pistää heti kohta silmään Eva-Stina Byggmästar, joka julkisuuden lisäksi näyttäisi välttelevän julkaisemista. Tukipäätöksen kenties ratkaissut runokokoelma Locus amoenus (2013) oli vain kahden vuoden harkinnan tulos, mutta toisaalta edellistä runokokoelmaansa Byggmästar jaksoi hautoa viisi vuotta.  Muista pitkän apurahan runoilijoista useimmat meistä toivovat, että runoilija Jyrki Kiiskinen ei olisi julkaissut romaaniaan Jonglööri vuonna 2013, vaan olisi toistaiseksi jättänyt tuotantonsa vuoden 2006 runokokoelmaan Menopaluu.

Kokonaiskuvan hahmottamiseksi lienee kuitenkin oikeudenmukaista muistuttaa, että toisen toistuvan viisivuotisrunoilijan, Tomi Kontion tavoin Kiiskinen on julkaissut naistenlehdissä lukuisia vaippa- ja vaimokolumneja sekä muutaman lastenkirjan. Mutta tämä kai kuuluu runoilijan normaalin urakehitykseen. Poikkeuksellisempaa kai on, että Jouni Inkalan julkaisuhistoria välttää väkinäisen sarjallisuuden keskimäärin kolmen vuoden  julkaisutahdilla ja kymmenen teoksen kokonaisannilla.

Pääjärven teorian liiallisen ahkeruuden rangaistavuudesta kuitenkin kumonnee parhaiten prosaisti Eppu Nuotio, viiden vuoden tuomion saaja hänkin. Nuotion vuositahti on parhaimmillaan ollut yksi romanttinen ihmissuhdejuttu, yksi lastenkirja ja yksi dekkari vuodessa, joten Taiteen edistämiskeskus ei ehkä panosta ihan niin paljon taiteen tekijöiden ohjaamiseen ja laadun määrittämiseen kuin Pääjärvi on nyt päättänyt kuvitella. Eikä niin paljon, kuin olisi kenties syytä.

Ja sitten on tietysti sarjallisuuden sekä apurahattomuuden harkitulla julkaisutahdilla välttänyt Jyrki Vainonen, jonka tamperelaisena prosaistina yhdistää poikkeuksellisen hyvin tuettuihin helsinkiläisiin runoilijoihin sama Hesarin hovikriitikko ja toimikunta-aktiivi.

Erittäin lyhyt kirjallisuusvisa

Mitä ovat “bowels of death,” “thick cloud of nothingness” and “dark, stagnant void”?

1. Lauseita, joilla Haruki Murakami kuvaa nuoren miehen itsesääliä.
2. Ajatuksia, jotka juolahtavat lukijan mieleen, kun hän tajuaa, että romaania Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage (2014) on jäljellä vielä yli 200 sivua.