"Uskontoinen" kielen innovaationa

Maallistuneessa yhteiskunnassa uskotaan ylhäältä tulevaan tietoon, jonka syntyä tai sisältöä ei juurikaan vaivauduta pohtimaan (tilastot), muodostetaan lahkoja, jotka tulkitsevat pyhiä tekstejä ristiriitaisin tavoin (EU:n arvopaperikeskusdirektiivi) ja varsinkin taloudessa ollaan valmiita uskomaan jopa ihmeisiin (”luottamuskeiju”).

Mutta mihin enää uskotaan maallistuneessa kirkossa, jos mihinkään?

                      Kirkon edustajat joutuvat usein ottamaan kantaa muutoksiin, joita pronssikautinen kansanperinne tai keskiaikainen kirkolliskokous eivät ymmärrettävistä syistä osanneet ennakoida. Päivän lehdessä Espoon kirkkoherra Kalervo Salo esimerkiksi viittaa perheeseen, jonka miehen sukupuolenkorjausleikkaus pakottaa lainmukaisesti eroon. Luterilaisten arvojen mukaan ”tämä ei ole näiden ihmisten kannalta oikeudenmukaista”, kirkkoherra päättelee (HS 7.11.2014).

                      Ei kukaan nykyään ihmettele, ettei kirkon suhdetta naispappeuteen, ulkomaisiin kerjäläisiin tai leipäjonoissa seisovien seurakuntalaisten hätään käsitellä rukouksissa vaan asia valmistellaan arkkipiispan asettamassa toimikunnassa. Joten miksi ihmetellä sitä, että kirkkoherra vetoaa Jumalan sanan sijaan uskontokuntansa ”arvoihin”? Eihän Jumalaa ylipäänsä julkisessa keskustelussa mainita, jollei kyse ole esimerkiksi arkkipiispan pyhäinpäivän tai joulun lehtikolumnista. Ja silloinkin se on lähinnä sosiaalinen rituaali, johon osallistuminen ei edellytä keneltäkään vakaumuksellisuutta. Kuten kynttilän sytyttäminen tai kuusen koristeleminen.

                      Arvojen lisäksi on toki muitakin korvaavia ilmauksia. Jos eduskunnassa vastustaa kansalaisaloitetta sukupuolineutraaliksi avioliittolaiksi, ”omatunto” kuulostaa yhä useamman mielestä paremmalta kuin ”Raamattu”, joka ennen oli vanhurskauden lähde ja takuu.

                      Korvaavien sanojen lista myös jatkaa kasvuaan. Uusin kuulemani on niin ikään päivän lehdestä. Enää ei sanota edes uskonnollinen, pitää sanoa ”uskontoinen”. Innovaation nosti esiin opetusneuvos Tapio Ahokallio.

                     Ahokallion mukaan ”li­be­raa­leis­sa län­si­mais­sa ei-us­kon­toi­nen pu­he on sa­man­lais­ta ar­vo­ja et­si­vää pu­het­ta kuin us­kon­toi­nen, sil­lä kum­pi­kin pe­rus­tuu, ei tie­toon tai tie­tee­seen, vaan us­koon joi­den­kin ar­vo­jen oi­keel­li­suu­des­ta”. No ei ole, mutta tällä kertaa tarkoitus ei kai ollutkaan sievistellä uskonnollisen puheen irrationaalisuutta, vaan vähätellä ei-uskonnollisen argumentoinnin rationaalisuutta.