Arkisto: 2 x Günter Grass

Günter Grassin (1927 – 2015) kirjallista merkitystä on mahdoton kiistää, joten en edes yritä. Grassin kirjojen ihailu on vaikeaa, enkä siihen pysty. Grassin omaksuman julkisen roolin arvostelu onkin jo helpompaa, joten se sopii minulle.

                      Alla olevat tekstit on julkaistu Turun Sanomissa. Kolumni on vuodelta 2006, Peltirummun uuden suomennoksen arvio vuodelta 2009. Jos surupäivä tuntuu sopimattomalta niiden lukemiseen, yritä uudelleen huomenna.

Saksalainen pyhimysnäytelmä

Runsas viikko sitten Günter Grass paljasti lehtihaastattelussa nuoruuden hairahduksen. Viimeisenä sotavuotena hän ei palvellutkaan vakinaisen armeijan ilmatorjuntajoukoissa, kuten hän on tähän asti väittänyt, vaan pahamaineisen Waffen SS:n univormussa.

                      Kohu oli odotetun mittainen, ja kaikki mitä asiasta pitääkin sanoa, on varmasti myös sanottu.

                      Yhtäältä Grassin valhe aselajistaan ei ole mitätön seikka. SS-joukot perustettiin vuonna 1933 toteuttamaan natsipuoleen tahtoa, ja sen suorittamien kansamurhien luettelo on mittava. Toisaalta Grassin puolustuskin on ilmeinen. Hän on jo kauan sitten tunnustanut uskoneensa Hitleriin sodan loppuun asti, mutta samalla tavoin aivopestyjä poikasia oli lukemattomia.

                      Siksi julkinen huomio onkin keskittynyt pitkään hiljaisuuteen. Tarkoittaako se, että Saksan ”kansallinen omatunto” on kaikki nämä vuodet ollut tekopyhä?

Katkerin kommentti löytyy amerikkalaisesta New York Sunista.

Grassia lukuisia kertoja haastatellut Daniel Johnson on kaivanut mestarikertojan tuotannosta esiin kaikki ne kohdat, joissa tämä itse tuomitsee jyrkästi historian pienimmistäkin yksityiskohdista vaikenemisen. Sekin on mittava luettelo.

New York Timesin näkökulma on pragmaattisempi. Yksi vierailu Chilen diktaattorin Augusto Pinochetin luona maksoi Jorge Luis Borgesille muutoin varman Nobelin, kirjailija Daniel Kelhmann muistuttaa, joten voidaan vain kuvitella miten pelkkä SS-joukkojen mainitseminen olisi vaikuttanut Grassin mahdollisuuksiin.

Grass tiesi ansaitsevansa Nobelin, ja hän halusi sen, Kehlmann jatkaa. Oikeastaan asiassa onkin siis kyse Grassin vanhasta paheesta, turhamaisuudesta, eikä jostakin uudesta käänteestä hänen koko moraalisessa olemuksessaan.

                      Kirjailijakollega John Irving ottaa Frankfurter Rundschaun julkaisemassa avoimessa kirjeessä vieläkin suopeamman kannan.

Irvingille oman menneisyyden asteittainen tunnustaminen on jatkettua rohkeutta. Toista ihmisluokkaa edustavat sen sijaan Grassin teon arvostelijat. Juuri heidän toimintansa on tekopyhää, ”ns. älymystölle tyypillinen pelkurimainen hyökkäys jälkiviisauden turvin”, Irving messuaa, ja vakuuttaa Grassin yhä pysyvän hänen sankarinaan ja moraalisena kompassinaan.

                     

Paljon kummempaa ajattelua ei Irvingin tasoiselta kirjailijalta ehkä pidäkään odottaa.

Myös Irvingin omissa romaaneissa tekojen seuraukset ja kysymys vastuusta alistuvat viime kädessä kohtalolle ja symboliikalle, josta päähenkilön todellinen karaktääri nousee hitaasti esiin. Näin elämästä tulee kvasiuskonnollinen rituaali, jollaiseen myös moni muu kommentaattori arvelee Grassin nyt ottavan osaa.

Tämän näkemyksen mukaan Grassin pitkän hiljaisuuden arvostelu ja hänen motiiviensa arvailu on farisealaisuutta, jossa syyttäjät kuvittelevat itsensä viattomiksi ja vain katuva syytetty on oivaltanut syntisyytensä. Vertauskuva on vahva, mikä on tosin havaittu myös vastapuolella.

Die Zeitin Evelyn Finger kohautteleekin olkiaan sotamies Grassin kauluslaattojen pääkallokuville ja sille mitä hän vajaana palvelusvuotenaan ehti tehdä tai ei tehnyt. Halveksuntansa hän säästää haastattelun julkaisseelle Frankfurter Allgemeine Zeitungille, joka teki kirjailijan muistelmien yksinkertaisesta markkinointitempauksesta pyhimyksen kärsimysnäytelmän.

Kuvassa etualalla historian taakan painama mies, taustalla kultainen valo, johon hän on uransa päätteeksi valmis astumaan, Finger piikittelee: ”Todellinen skandaali ei ole 17-vuotiaan poikasen asepalvelus, jota pelkurimainen kirjailija ei aikuisena tohtinut myöntää, vaan se liioiteltu mea culpa, jonka avulla Grassin annetaan väistää todellisten kysymysten kohtaaminen.”

Neue Zürcher Zeitungin otsikko ”Lavastettu tunnustus” osoittaa, että historioitsija ja toimittaja Roman Bucheli on samoilla linjoilla. Hänestäkin henkilöhistoriallinen yksityiskohta, josta Grass vaikeni 60 vuotta, on aika merkityksetön verrattuna siihen moraaliseen ylväyteen, jolla kirjailija yhä ilmaisee arveluttavimmatkin ajatuksensa.

Kohuhaastattelussa Grass kertoi myös miten hän amerikkalaisten sotavankina huomasi mustien ja valkoisten sotilaiden kireät suhteet, ja tutustui ensi kertaa halventamaan sanaan ”nigger”:

                      ”Äkkiä jouduin kasvokkain todellisen rasismin kanssa.”

                      Sellaisen sanomana, joka on Saksassa omin silmin todistanut juutalaislakien toteuttamisen ja joukkokuljetukset, tämä on häpeämättömään lapsellisuuteen puettua ivaa, Bucheli äimistelee. Die Zeitin mukaan Grassin ”itsensä armahtavaa” haastattelu sisältää tosin vieläkin hälyttävämpiä aineksia.

                      Grass ei ainoastaan piilota Natsi-Saksan juutalaisvainoja Amerikkaan kohdistetun herjansa laskoksiin, Jens Jensen muistuttaa. Lisäksi Grass korostaa tarmokkaasti natsien “keskiluokkaisuuden vastaista” asennetta, kuvaa ihastumistaan “kansojen yhteisöön”, jossa “luokkaeroilla ja uskonnollisella arroganssilla” ei enää ole merkitystä, paheksuu Adenauerin kauden tunkkaisuutta, johon aidosti radikaalit natsit “eivät koskaan sortuneet”, sekä ivaa juutalaisen Paul Celanin sodan jälkeen kirjoittamien runojen pateettisuutta.

Kuulostaako tämä siltä, Jensen kysyy, että Grass on todella kasvanut ulos kansallissosialistisen propagandan taikatempuista? Jensenin oma vastaus on, että 78-vuotiaana kirjailija on selvin sanoin tuominnut Natsi-Saksan, mutta samat ideologiset syyt, jotka viekoittelivat hänet 17-vuotiaana, ovat yhä lähtemätön osa hänen pessimististä ja konservatiivista.

”Jonkun on lyötävä tahtia”

Günter Grass Peltirumpu. Suom. Oili Suominen. Tammi.

Laadukasta syväpainoa ja samettista paperia näkee nuukailevassa kustannustoimessa harvoin, mutta harvinaista on sekin, että elävän kirjailijan teos suomennetaan kahdesti.

                      Kunnia kuuluu Günter Grassin Peltirummulle (1959), jonka myös Ruotsin Akatemia erikseen mainitsi, kun se vuosikymmen sitten perusteli Grassille jo pitkään uumoiltua Nobelia. Kovin hyviä perustelut eivät ehkä olleet.

                      Alfred Nobelin testamentin velvoittamana Akatemia etsii kaunokirjallisuudesta universaaleja ja humaaneja arvoja, joten myös Peltirumpua lukiessa se halusi nähdä jonkin virkoavan ja kasvavan, vaikka romaanissa kaikki mätänee ja kuolee:

                      Peltirumpu elvytti saksankielisen kirjallisuuden ”vuosikymmenien kielellisen ja moraalisen rappion jälkeen”, Akatemia tuumaili.

                      Lähemmäksi totuutta taisi osua suomalainen kriitikko.

Ensimmäiseen suomennokseen perehtynyt Toini Havu päivitteli silloista kotimaista ”konjunktuurikirjallisuutta”, jolle ajan ilmiöiden riena oli huokea trendi. Autenttisemmalta tuntui Grassin myrkyllinen kauna, vaikka lopulta malja menikin alas huulia lipoen:

                      ”Grassin romaani kuuluu kerman kermaan” (HS 24.9.1961).

Viime vuosisadan eurooppalaisena romaanina Peltirumpu kuuluu samaan kouralliseen kuin Joycen Odysseus tai Camus’n Sivullinen. Juuri kukaan ei voi lukemattakaan väittää, ettei tietäisi niistä jotain, mikä tosin lisää väärinkäsityksiä.

                      Eräs on se, että Peltirummun Oskar muka päättäisi kolmivuotiaana lopettaa kasvamisen, koska vastustaa sotaa.

                      Vastaan Oskar tietysti ihmeteolla hangoittelee, mutta ei hänessä ole lapsen viattomuutta. Luontaista itsekkyyttä kylläkin.

                      Toinen väärinkäsitys koskee kirjan tunnetuinta kohtausta: rumpuaan lehterien suojasta lyövä Oskar sotkee marssiorkesterin rytmin, ja natsijohtajaa tervehtivän väen askeleet muuttuvat valssiksi.

                      Eipä taida Grass tässä nostaa taidetta totalitarismin kesyttäjäksi, kuten on väitetty. Enemmän tämä taas näyttää samalta saksalaisten laumalta, jonka tahto kirjan mittaan alistuu milloin millekin. ”Jonkun on lyötävä tahtia”, täsmentää opportunistinen sirkuskääpiö, joka sodan jälkeen saa Grassin syvästi halveksiman Adenauerin roolin.

                      Ajan poliittisten armahdusten pilakuvaelmassa Oskar saa häneltä väärät tekonsa anteeksi, minkä jälkeen Oskar voi alkaa kerätä oman osansa jälleenrakennuksen dollareista. Teema on vankistunut Grassin myöhemmässä tuotannossa: kansallissosialismin korvannut amerikkalainen markkinatalous on Saksan turmeluksen jatke.

                      Tästä ja muista mittakaavavirheistä sitten johtuu, ettei Grassista ole kaikkien mielessä kasvanut samanlaista Thomas Mannin moraalisen manttelin perijää, joksi Grass tuntuu itse itsensä kuvittelevan. Viimeksi muuttamalla lähemmäksi mestarinsa synnyinkotia.

Oskar on epämiellyttävä päähenkilö epämiellyttävässä romaanissa, jonka toistuvat ristikuvat yhdistävät mädännäisyyden, nälän ja sitä seuraavan kuvotuksen – kuten kohtauksessa, jossa ankeriaita kalastetaan kuolleen hevosen päällä.

                       Toini Havun tiivistelmässä hän on äärimmäinen individualisti, jolla ei ole persoonallisuutta, ja infantiili, edesvastuuton ja yliälykäs kääpiö, josta ei koskaan tule kokonaista ihmistä, koska hän ei uskalla luopua lapsena olemisesta.

                      En taida paremmin sanoa.

Peltirummun ilmestyessä tämä pako vastuusta tulkittiin symboliseksi isänmurhaksi, jossa yhteys menneeseen katkaistiin. Kun sekä natsiajan tapahtumista että Grassin omasta osallisuudesta tiedetään enemmän, Peltirummusta on löydetty syytösten ja muistutusten ohella myös verukkeen ja karttelun piirteitä. Nyt romaanin yökerho, jossa asiakkaat hierovat sipulia silmiinsä, koska eivät ole muuten oppineet itkemään, on yhdistetty Grassin myöhäsyntyiseen tunnustukseen.

Grass paljasti vasta muutama vuotta sitten, etteivät viimeiset sotakuukaudet kuluneet tavallisissa armeijan harmaissa vaan SS-joukoissa.

                      Tuhkaa ylleen ripottanutta kirjailijaa soimattiin näytelmän järjestämisestä, jossa hän vielä kerran yritti nostaa itsensä viime vuosisadan suuren moraalisen kysymyksen ytimeen.

                      Tunnustus mahdollisena hurskastelun lajina ja mahdollisimman suuri häpeä elämän mitättömyyden tunteen vastapainona on siis Peltirummun uusi suola. Siksi voi kestää vielä tovin, ennen kuin Ruotsin Akatemian kaltaiset kulttuuripapistot onnistuvat peittämään Grassin toivottomimmat kappaleet tavanomaiseen taideuskon muminaan – hyvä olkoon ihminen ja jalo…