Mitä tapahtui todella

Kymmenen vuotta Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkona, ja toimitus oppi kirjoittamaan nimeni joka toinen kerta oikein. Kohtuullinen journalistinen saavutus. Kuten sekin, että Eeva Joenpellon elämäkertakirjoittajalta kenties saadut faktat menivät väärin. Mitään ”hämärää” ei ole.

Näin Antti Majander päivän lehden kolumnissa:

”Helena Ruuskan tuoreen teokseen Elämän kirjailija Eeva Joenpelto haastateltu kirjasäätiön eläkkeellä oleva asiamies Veikko Sonninen paljastaa – jostain kumman syystä – että vuonna 1994 kaunokirjallisuuden Finlandian kohdalla kaikki ei mennyt sääntöjen mukaan. Syylliseksi hän mainitsee itsensä: ”Ylitin valtuuteni lautakunnan sihteerinä.”

Hän näyttää tuntevan asiasta lähinnä ylpeyttä: ”Epäkirjallisten syiden takia ei voi syrjäyttää hyvää romaania.”

Syksyllä 1994 alkoi vaikuttaa siltä, että Ilpo Tiitisen johtama sekä Sirkka Svedbergin ja Putte Wilhelssonin täyttämä raati saattaisi jättää Eeva Joenpellon loppukauden merkkiteoksen Tuomari Müller, hieno mies pois vuoden kuuden parhaan sakista.

Sonninen kuuli asiasta, ja ”hänen mielensä kuohahti”. Niinpä asiamies kertoo ryhtyneensä toimiin ennen muuta WSOY:n jo eläkkeellä olleen kustantajan Vilho Vikstenin kautta.

Viksten on nyt kuollut, Tiitinen samoin. Tapaus jää hämäräksi.

Ruuskan myös haastattelema Wilhelmsson ei mainitse ihmeempää dramatiikkaa ehdokaslistan viimeisen paikan täyttämisessä. Tuomari Müller sai paikan, ja Joenpelto muutama viikko myöhemmin Tellervo Koivistolta palkinnon, kuten osattiin odottaa.”

Todellisuudessa Veikko Sonninen oli raadin sihteeri ilman puhe- tai äänivaltaa, joka palkinnon rahoittajan edustajana vältti yrittämästä vaikuttaa raatilaisten mielipiteisiin. Ja tarjosi yhden elämäni parhaista illallisista Hotelli Tornissa. Klassinen herkkusienikeitto, unohtumaton poron kieli ja normaali Sacher-viipale vahvan kahvin kera.

                      Ja todellisuudessa saatoin oikeiden töiden takia laiminlyödä kokouskertoja juuri sen verran, että uuvuttavan urakan jälkeen tuli vastaan sekin tilanne, jossa lopullinen ehdokaslista lopullista valitsijaa varten oli käytännössä valmis. Ilman Eeva Joenpeltoa.

                      Tässä tilanteessa listan viimeisenä sinnitteli Laila Hietamies, nyk. Hirvisaari. Sen vuotista romaania en enää nimeltä muista. Eikä se ole tärkeää, kunhan muistetaan, että taiteilijana arvostan Hirvisaarta korkealle, yhtä korkealle kuin hänen periaatettaan olla hakematta niukkoja taiteilija-apurahoja, koska muutenkin tulee toimeen. Riittää, että itse muistan kuinka tämä romaani oli monilta yksityiskohdiltaan riittämätöntä kartanoviihdettä verrattuna Joenpellon arkkitehtoniseen rakenteen hallintaan.

                      Oma kantani oli, että Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies tuli valita ehdokaslistalle viimeisenä tai toiseksi viimeisenä, mikä oli sen ansaitsema paikka vuoden korkeatasoisessa taiteellisessa annissa. Ei siis tekijänsä parhaimpia, eikä tunnustus pitkästä urasta. Vaan yksilöllisen ansionsa mukaan.

                      Raadin ainoa este olla samaa mieltä oli Tellervo Koivisto, ensimmäinen – vai oliko jo toinen – henkilö, joka yksin tulisi päättämään Finlandia-palkinnon voittajan. Jokainen meistä tiesi hänen makunsa ja hänen suosikkinsa. Olimme ikään kuin tilanteessa, jossa me tekisimme ratkaisun, josta me tiesimme, mihin se johtaisi. Kuten johtikin.

                      Intin, ettei sen asian ajatteleminen kuulu meille. Ja ennen kuin pääministeri Juha Sipilä määritti kompromissin käsitteen uudelleen, minä esitin, että tehdään niin kuin minä sanon tai ei tehdä mitään. Ja ennen kuin Matti Putkonen muistutti miehen eturauhasen merkityksessä politiikassa Ylen A-Walkissa, Lailan puolesta liputtanut Ilpo muistutti sen merkityksestä kulttuuripolitiikassa. Vessasta raadin puheenjohtaja tuli mielensä muuttaneena.

                      Nyt kerron Ilpolle ensimmäisen kerran, että minäkin olin muuttanut mieleni. Olisin antanut periksi. Kuten Ilpokin teki. Olimme siis molemmat yhtä viisaita. Mutta Ilpo ehti ensin, ja teimme paremman päätöksen.

                      Ja se päätös ei siis koskenut Joenpellon myöhäiskauden vahvimman romaanin kirjallista arvoa. Se koski raadin roolia tilanteessa, jossa lopullisen päätöksen teki diktaattori. Tellervo Koivisto. Päätimme, ettei hänen ratkaisunsa ennakointi kuulu meille. Mistä Veikko nyt olisi keksinyt Vilho Vikstenin, sitä en tiedä. Tai miten kukaan ulkopuolinen olisi voinut vaikuttaa keskusteluun, joka käytiin yhden suljetun kokouksen aikana, sitäkään en tiedä. Jos nyt esille nostettua huolta Joenpellon asemasta oli koettu, niin Veikko jätti sen meille tunnollisesti kertomatta. Kuten roolinsa edellytti.

Sen nyt kuitenkin tiedän, että ”dramatiikan” puute tarkoittaa hyvässä hengessä käytyä keskustelua toisiaan ymmärtäneiden raatilaisten kesken, myös Sirkan tärkeän panoksen muistaen ja huomioiden.