Ensimmäinen ja viimeinen vaaliblogi

Jasper Johns: Flag (1956)

Kyllähän sen periaatteessa ymmärtää, että Euroopan maahanmuuttovastaiset puoluejohtajat pitävät merkittävänä voittona sitä kun Valkoisen talon isäntä vaihtuu maahanmuuttajan pojasta maahanmuuttajan pojanpoikaan. Mutta onko alhainen ääniosuus alhaisesta äänimäärästä silti kovin vahva osoitus merkittävästä muutoksesta maan mielialoissa?

Donald Trumpin vaalivoittoa on yritetty sovittaa oikeaan mittakaavaan mm. sillä, että Trump voitti pienemmällä äänimäärällä kuin Hillary Clinton hävisi, tai että hän voitti pienemmällä äänimäärällä kuin kaksi edellistä republikaanisen puolueen presidenttiehdokasta hävisivät. Päivän lehdessä (HS 13.11.2016) Tommi Uschanov jatkaa listaa kahdeksalla lisäpointilla. Osa niistä vähättelee oletuksia ”yhden maailman lopusta ja toisen alkamisesta”, toiset löytävät muutoksia yleensä vähäpätöisempinä pidetyista seikoista. Kuten tämä lainaus New York Timesista: ”Yrityksiä, jotka ennen markkinoivat farkkujaan ja fleecetakkejaan pieninä paloina amerikkalaista unelmaa, neuvotaan nyt panemaan mainoskampanjansa uusiksi.”

Niin, tosiaan. Miksei jopa Amerikan lipulle voisi käydä kuin Suomen lipulle, joka yhä kelpaa kaikkien salkoon, mutta jota juuri kukaan ei juuri nyt haluaisi nähdä ommeltuna kenenkään takinhihaan?

Jos kolumnistin listaa haluaisi jollakin jatkaa, niin ehkä esimerkit voisi poimia eurooppalaisesta keskustelusta, ja eritoten hetkistä, jolloin siinä ilmaistulle helpotuksen tunteelle ei ole mitään todellista syytä.

Ensinnäkin reaktio Trumpin sovinnollisen voittopuheen ja kampanjapuheiden väliseen ilmeiseen kuiluun. Joskus ennen vanhaan, kuten pari viikkoa sitten, olisi ollut vaikea kuvitella yhdenkään eurooppalaisen poliittisen johtajan tai pääkirjoitustoimittajan kiittävän ihan näin auliisti sitä, että Yhdysvaltain uusi valittu presidentti taitaa sittenkin olla jopa luultua suurempi paskanpuhuja.

Toinen arveluttava reaktio oli se hengähdystauko, jonka koko vaalikampanja ja varsinkin Trumpin voitto näytti antaneen keskusteluille Euroopan viime vuosien poliittisesta liikehdinnästä. Eikö tämän oikeastaan olisi pitänyt mennä toisin päin? Siis niin, että pitkään jatkunut paskamyrsky Euroopassa olisi tarjonnut amerikkalaisille pienen hengähdystauon heidän huolilleen Trumpin oikeistopopulismin merkityksestä, joka kaikista enemmän tai vähemmän osuvista Hitler-vertauksista tai KKK:n virallisen lehden tuesta huolimatta ei sisällä kaavaa niin totaaliseen kansallisen poliittisen järjestelmän äärioikeistolaistumiseen kuin jolla Euroopassa nyt noustaan vähintään parlamenttiin asti?

Tai kuten amerikkalaiselle HBO-kanavalle ohjelmaa tekevä brittikoomikko John Oliver kommentoi mm. Ranskan Kansallisen rintaman, Unkarin Jobbikin ja Kreikan Kultainen aamunkoiton vaalivoittoja: ”Holy Shit! When Europe moves far right, it moves through Belgium!”